Poikien Talon pojat kirjoittivat pakkasen paukkuessa mm. nuorten miesten pelaamisesta. Jatkan hieman tuosta aiheesta. Pakkaset tosin ovat vaihtuneet kevätauringon kilotukseen toimistoni ikkunasta Kumppanuuskeskuksessa. Paitsi pelaamisesta, olen työssäni Suomen Vanhempainliitossa kiinnostunut osallisuudesta ja vanhemmuudesta. Vanhempia ne ovat nuoretkin miehet. Ja hyviä ovatkin, pääasiassa.
Poikien Talolla tehdään hyvää työtä nuorten miesten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja tarjotaan mielekästä äksöniä arkeen. Toisin sanoen, edistetään merkittävästi poikien ja nuorten miesten osallisuutta. Arvokasta, suorastaan Valosaa työtä. Tämän työn hedelmät korjataan vuosien saatossa, ei samalla sekunnilla. Syrjäytynyt ihminen maksaa yhteiskunnalle miljoonan, sanotaan. Ikävä kyllä tuo miljoonasäästö pitäisi pystyä osoittamaan ”tilinpäätöksessä” saman tien. Näinhän asia ei onnistu – eikä ole. Työssä tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä. Uskoa omaan tekemiseen. Juuri sitä spirittiä, mitä Poikien Talolta löytyy. Uskoa tulevaisuuteen.
Savottaa riittää. Nuoria miehiä ja nuoria isiä odottaa nykyään aivan erilainen vastuiden ja velvoitteiden sekä odotusten ja haasteiden tsunami, kuin mitä Ansa & Tauno Suomifilmissä heinäladossa kohtasivat aikanaan. Houkutuksiakin nykyään on ihan eri tavalla tarjolla, erilaisilla alustoilla vieläpä. En ole mikään aateekooguru, mutta eri puolilla Suomea kodin ja koulun yhteistyötä kuunnelleena, katselleena ja siihen uppoutuneena kokemus on sangen rikastava. Puhumattakaan siitä, millainen Kelan, ”sossun” ja ”työkkärin” blankettien viidakko on vastassa, jos ei juuri sillä hetkellä koulu maita taikka työhön pääsy onnistu.
Meitä nuorta vanhempia ihmisiä vaivaa liian usein kaksi asiaa, kun puhumme nuorempiamme tässä ajassa askarruttavista asioista. Ensimmäinen on ajan hengen usein onneton ymmärrys. Toinen on kulloisenkin nuorisokulttuurin tuntemisen puute. Olemme hyviä tuomitsemaan tyyliin, ”vanhemmat ovat hankalia”, ”vanhemmuus on hukassa”, ”nuoret miehet eivät osaa mitään nykyään” tai ”ne vaan pelaa”.
Vanhemmuuden suhteen on aika päivittää ohjelmistoversio. Ansa & Tauno –ajan versio 1.0 vaatii päivityksen Cheek –ajan versioon 7.5. Eivät nuoret isät ja äidit, ruuhkavuosiaan elävät vanhemmat ole hukassa, väitän minä. Vanhemmuutta arvostelevat sen sijaan ovat hukassa, pahasti. Pitäisi kysyä, onko vanhemmuuden standardi ja ihanne yhä sama, kuin vaikkapa 1900 –luvun alussa? Ja jos näin on, miten ihmeessä se ihanne sopii 2010-luvulle? Me olemme hanakoita vaatimaan kasvattajilta asennetta ja otetta, mutta samaan aikaan viittaamme johonkin esihistorialliseen ihanteeseen ja ammumme kritiikillämme puskista, vieläpä yleistäen sama koskemaan kaikkia. Tässä tapauksessa vanhempia, nuoria isiä ja äitejä.
Siirtyisimmekö nykyaikaan? Työssäni kohtaan aivan loistavia nuoria miehiä ja naisia, nykyajan äitejä ja isiä. Samat sanat sanon opettajakunnasta. Huippuosaajia ja ammattilaisia. Enemmänkin kyse taitaa olla siitä, että työkaluja on tukeen ja apuun vähänlaisesti tarjolla. Kuka mäessä auttaa, kun on hankala hetki?
Pelaamisen suhteen me vanhemmat olemme useimmiten kuutamolla. Sen sijaan, että pelkästään heristämme sormiamme pelaamiselle, moitimme pelaavaa nuorta tai tungemme lapsemme takimmaiseen nurkkaan konsolinsa kera piiloon pelaamaan, meidän pitäisi edes yrittää ymmärtää sitä kulttuuria ja niitä merkityksiä, jotka pelaamisen maailmaan tänä päivänä kuuluvat. Nuoren miehen kaveripiiri, sosiaalinen elämä, kommunikaatio ja vuorovaikutus voi merkittävältä osin tapahtua vaikkapa verkkopelien maailmassa. Tämä vain eräänä esimerkkinä, ei yleistyksenä. Kun asia kielletään, samalla tullaan kieltäneeksi elämä. Kieltämisen sijaan voisimme käydä aidosti rakentavaa keskustelua, oppia ymmärtämään ja tarjoamaan vaihtoehtoja.
Jussin blogissaan mainitsemaan tapaan meidän täytyy tunnistaa pelaamisen toinenkin puoli, riskit ja tosiasiat. On pelaamisesta ongelmaksi astikin. Tuutista (= älypuhelimet, tabletit jne.) tuppaa tulemaan pienestä pitäen väkivaltaa ja pornoa, joka taatusti vahingoittaa niiden mieltä, joiden ikätasoon ei kuulu – eikä saa kuulua tällaista soopaa. Kirjoittakaapa huvin vuoksi selaimenne hakukenttään sinällään viaton, ei ollenkaan porno sana ”pippeli” tai pelatkaa hetki peliä nimeltä GTA. Ymmärrätte, mitä tarkoitan. Tsempit kaikille arvokkaaseen työhönne ja muistakaa auttaa nuortakin miestä mäessä. Nuorissa on tulevaisuus ja poikkeuksetta nuoremmat ovat edeltäjiään fiksumpia. Kun me vanhemmat olemme Facebookissa, nuoremme ovat jo ihan muualla. Kuka teistä halusi nuorena viettää aikaansa samassa paikassa vanhempiensa kanssa?
Aslak Rantakokko
suunnittelija ”VALOSA – vanhemmat 7-13 vuotiaiden lasten osallisuuden edistäjinä” – hanke 2013-2016
Suomen Vanhempainliito ry
Matkaa on nyt taitettu Poikien Talolla Oulussa puolisen vuotta. Aloitimme toimintamme elokuun loppupuolella, ja nyt, lokikirjan kirjoittamishetkellä, on poikia kohdattu jo noin 300 kertaa. Kohtaamisia on toteutettu yksilötyön, ryhmätoimintojen, avoimen toiminnan sekä verkossa tapahtuvan poikatyön merkeissä.
No miten näinkin mukavasti toiminta on saatu käyntiin? Pojat ja nuoret miehet ovat löytäneet talolle hyvin – kiitos verkostojen! Olemme tavanneet eri ammattiryhmien edustajia jo noin 450 kertaa. Tuo luku muodostuu niistä palavereista ja tutustumista, joihin meitä on pyydetty kertomaan toiminnastamme eri ammattilaisille. Vastaanotto verkostoissa on ollut todella positiivista. Kiitos upeille Oulun seudun ihimisille! Hyvinhän tämä on lähtenyt liikkeelle.
Se tilastoista. Tilastot kertovat toiminnasta syntyviä lukuja. Merkityksellisempää on miettiä toiminnan laatua, ovatko meillä käyneet pojat ja nuoret miehet olleet tyytyväisiä Poikien Taloon. Poikien ja nuorten miesten sitoutuneisuuden perusteella voidaan sanoa, että pojat ovat kai olleet tyytyväisiä talon toimintaan. Ne pojat ja nuoret miehet, jotka meille ovat tulleet, ovat aika suurella prosentilla myös jääneet Poikien Talon toiminnan piiriin. Tärkein mittari on kuitenkin kohtaamisessa havaittu hymy ja naurun hörähdys. Niitä on Poikien Talolla nähty ja kuultu usein.
Mikä sitten alueen poikien ja nuorten miesten elämää hankaloittaa tällä hetkellä eniten? Poikien Talon verkostoille tekemämme ’katugalluppi’, eli kahvipöytäkeskustelut Poikien Talolla, ovat osoittaneet, että konsoleiden ja tietokoneiden ääressä vietetty aika huolestuttaa eri ammattiryhmien edustajia eniten. Pelien ja tietokoneen ääressä vietetty aika yleisesti ottaen on yksi huolenaihe. Toinen huolenaihe on pelattujen pelien väkivaltaisuus.
Vanhemmat tuntuvat olevan keinottomia pelaamisen ja tietokoneella vietetyn ajan rajaamisen suhteen. Monet varmasti miettivät, mikä on sopiva aika olla päivittäin koneella. Helpoin vastaus siihen lienee se, että silloin kun pelaaminen ja tietokoneella käytetty aika ei haittaa muuta elämää. Milloin sitten pelaamisen ja tietokoneella olemisen voidaan katsoa haittaavan muuta elämää? No ainakin silloin, kun nuori ei kykene lähtemään kouluun tai koulussa esiintyy ongelmia jaksamisen kanssa. Pelaamisen rinnalla pitäisi aina kuitenkin olla myös muuta tekemistä. Jos koneella olo vie kaiken valveillaoloajan, tulisi hälytyskellojen soida. Yleinen suositus sanoo päivittäiseksi maksiajaksi kaksi tuntia, jonka lapsi saisi tv:n ja digitaalisien pelien ääressä viettää. Kuinka sitten asettaa rajat koneen ääressä istumiselle? Jotkut ammattilaiset kertovat vanhempien todenneen, etteivät halua sitä ainoaa mieluista tekemistä rajata. Tai ylipäänsä tuottaa pahaa mieltä lapselleen. Ymmärrettävää kyllä. Toisaalta tehdään samalla karhunpalvelus nuorelle itselleen. Useasti rajojen asettaminen, mikä kuuluu vanhemman vastuulle, aiheuttaa pahaa mieltä. Sille ei taida voida mitään. Pitää kuitenkin muistaa, ettei vain ota pois – pitää tarjota jotain mielekästä tilalle.
No sitten se toinen huolenaihe – konsoli- ja tietokonepelien väkivaltaisuus. Mukava aihe. Tutkimusta on sekä puolesta että vastaan – lisääkö väkivaltaiset pelit nuorten väkivaltaista käyttäytymistä? Viimeaikainen tutkimus tilastojen valossa osoittaa, ettei väkivaltaisten pelien pelaaminen lisää väkivaltaista käyttäytymistä. Väkivaltaiset pelit vaikuttavat silloin epäsuotuisasti nuoreen, jos nuoren muut tukirakenteet uupuvat tai niissä on ongelmia. Jos nuori kokee tai näkee väkivaltaa perheessään, silloin väkivaltaiset pelitkin lisäävät väkivaltaista käyttäytymistä, sanoo eräs tutkimus. Mutta helpoksi syntipukiksi pelit joutuvat, kun ei haluta tai osata tarkastella laajempaa kokonaisuutta. Päivänselvää on silti, että väkivaltaiset pelit, jotka ovat kielletty alle 18-vuotiailta, vaikuttavat kielteisesti niitä pelaaviin alle 18-vuotiaisiin pelaajiin. Jos peli on kielletty alle täysi-ikäisiltä – se on silloin ehdoton kielto. Mikä tässä sitten puhututtaa? No se, että vanhemmat ostavat lapsilleen näitä hyvinkin väkivaltaisia pelejä ymmärtämättömyyttään tai ostamista perustellaan sillä, että joka tapauksessa poika jollain kaverilla tätä saisi pelata. Vanhemmille helpoin tapa päästä ymmärrykseen pelien sisällöstä on pelata lasten kanssa. Eikä vanhemman kannata ajatella, osaako pelata. Riittää, että istuu vieressä ja seuraa peliä. Voihan se olla, että vieressä pelaava tai istuva vanhempi on paras tapa rohkaista lastaan keksimään jotain muuta tekemistä. Vanhemmille löytyy hyviä oppaita pelaamisen käsittelyyn, mm. THL:n julkiaisema Nuoret Pelissä opas, johon suosittelen perehtymään.
Päätän Lokikirjan raapustamisen 2.12.2013 klo 15:05. Keli paukkuu pakkasta, tyyntä – Jussi Markus
”Pojat on poikia”, ”kovat kundit eivät tanssi”, ”kestä se kuin mies” Näitä sanontojahan riittää ja niihin törmää yhä edelleen silloin tällöin. Miehisyyttä tai naiseutta sekä tyttönä tai poikana olemista on haluttu perinteisesti tarkastella näistä stereotyyppisistä lähtökohdista ja korostaa sukupuolittuneita roolijakoja erilaisissa yhteyksissä. Nuorisotyö sen paremmin kuin koulutyökään ei ole säästynyt tältä. Väitän, että poikien pahoja tekemisiä on katsottu tyttöjä helpommin läpi sormien ja sallittu samalla tietynlainen toimintamalli suhteessa tyttöihin. Nykyään me alan ammattilaisetkin kykenemme kuitenkin jo suhteellisen helposti havaitsemaan itsessämme näitä kaavamaisia asenteita ja tapoja. Sitä kautta on puolestaan mahdollista tunnistaa aiempaa paremmin yksilöiden erilaisuutta sekä tukea ja vahvistaa nuoren kasvua juuri sellaiseksi persoonaksi, jollaisena hän kokee luontevaksi tätä elonpolkua taivaltaa. Poikien talolla on tässä suhteessa merkittävä rooli ja se tuo toiminnallaan suurta lisäarvoa poikien ja nuorten miesten parissa tehtävään tärkeään työhön.
Kasvatus- ja ohjaustehtävissä työskentelevistä suurin osa on naisia ja me miehet olemme tietyllä tavalla eräänlaisia kummajaisia tai vähintäänkin marginaalista vähemmistöä. Tämähän johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että me miehet olemme perinteisesti hakeutuneet niin sanottuihin miesten töihin eli kouluttautumaan aloille, jotka valmistavat miesten hoitamiin tehtäviin ja pitäneet siten yllä sukupuolittunutta jakoa myös työmarkkinoilla. Tällä jaolla voidaan nähdä olevan laajempaakin vaikutusta lasten ja nuorten kasvatukseen tai siis ainakin ammattilaisten hoitamaan kasvatukseen. Vaikutukset lähtevät jo päivähoidosta, esi- ja alkuopetuksesta sekä omalle tontille kuuluvasta aamu- ja iltapäivätoiminnasta. Naiset hoitavat lapsia, muutamaa uraa uurtavaa työtä tekevää miestyöntekijää lukuunottamatta, ja välittävät niin lapsille kuin vanhemmille tietynlaista sukupuolijakautunutta kuvaa lasten kasvatuksesta ja hoidosta. Nykyään ei ehkä enää niinkään sitä, että se olisi pelkästään naisten toimintaympäristö, sillä katseet ovat kääntyneet jo isienkin suuntaan ja hyvä niin. Kyllähän isät ovat tärkeitä aikuisia lastensa arjessa siinä missä äiditkin. Samalla isät ovat rohkaistuneet heittäytymään sellaisiinkin lasta koskeviin keskusteluihin, jotka on perinteisesti koettu naisten jutuiksi. Enää ei siis tarvitse pelätä leimautuvansa pehmoisäksi, jos on aidosti kiinnostunut lastensa tekemisistä tai hyvinvoinnista. Miesten ääni on tullut paremmin kuuluviin. Olemme siis oikealla tiellä!
Nuorisotyön keskiössä on lasten ja nuorten liittäminen yhteiskunnan ja oman lähiyhteisönsä jäseniksi sekä tukea ja ohjata niitä joilla on ongelmia sen toteutumisessa. Mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tapahtuvalla ohjauksella ja tuella voidaan hyvin merkittävästi vähentää myöhempää tarvetta ongelmallisten tilanteiden korjaamiseksi. Nuorisotyössä on tällä hetkellä hyvin mediaseksikästä puhua esimerkiksi nuorisotakuun edistämiseksi ja toteuttamiseksi tehtävästä työstä. Onhan se merkittävää ja yhteiskunnallisesti hyvin välttämätöntäkin työtä näinä päivinä, sitä ei voi kiistää. Siihen kohdistuvat satsaukset eivät voi eivätkä saa olla kuitenkaan viemässä toimintaedellytyksiä sieltä, missä niitä erityisesti tarvitaan. Toisaalta myös pienten lasten ja lapsiperheiden palveluiden tarve on koko ajan kasvanut. Näiden ryhmien väliin jäävät ne nuoret, joiden asioiden puolesta puhujia tuntuu olevan aina liian vähän. Kuitenkin juuri tuossa ikävaiheessa nuori rakentaa, joskus hieman kipuillenkin, omaa identiteettiään ja tarvitsee silloin sitä Aslakinkin mainitsemaa apua hankalissa hetkissä. Onko meidän aina odotettava niin pitkään, että nuori aikuinen muuttaa pois kotoaan mahdollisesti toiselle paikkakunnalle ja sitten tukiverkoston puuttuessa tarvitsee tukea erilaisten palveluiden muodossa? Voisiko nuorta auttaa jo ennen tätä oppimaan sellaisia taitoja, hankkimaan sellaista tietoa ja ennen kaikkea luottamaan niin paljon itseensä, että kykenee omatoimisesti muuttuvissa elämäntilanteissakin hoitamaan asioitaan? Nuoren siis kuuluu ehdottomasti saada tukea, mutta missä vaiheessa ja muodossa, onkin jo toinen juttu.
Meillä nuorisotaloillakin on puhuttu paljon viime aikoina lasten ja nuorten digitaalisesta pelaamisesta. Sehän on ilmiönä jo melko vanha, mutta muuttanut aika merkittävästi muotoaan viime vuosina. Yksinpelaamisen kulttuuri alkaa olla pikkuhiljaa ohi ja pelaamisen ympärille muodostetaan kasvavalla tahdilla monenlaisia sosiaalisia ympäristöjä, virtuaalisia ja todellisia. Tämä voidaan tietysti asiaan perehtymättömien taholta kieltää, kuten Aslak kirjoitti, mikä ei ole minunkaan mielestä ollenkaan toimiva lähestymistapa. Digipeleistä on tullut yksi merkittävä nuorisokulttuurinen yhteenkuuluvuuden ja -liittymisen muoto, kuten aikoinaan rock musiikista, jolla nuoret ja miksei hieman varttuneemmatkin alkoivat ilmaista itseään ja pitää sen parissa hauskaa keskenään. Niinhän rokkikin miellettiin aikoinaan turmiolliseksi, kunnes se saavutti sen aseman mikä sillä nykyään on. Kuten pelaamisen, myös raskaamman musiikin ympärille, on syntynyt ilmiöitä, jotka eivät sovi herkimmille. Aikuisten, ei siis pelkästään vanhempien, tehtävänä on suojella lapsia haitalliselta sisällöltä liittyipä se sitten mihin tahansa kulttuuriseen genreen. Ajankäytöllisesti ymmärrän hyvin, että se mikä kiinnostaa, voi helposti täyttää kaiken vapaa-ajan ja enemmänkin. Olisihan ihme, jos pelaaminen muodostaisi tässä suhteessa poikkeuksen. Silloin kun pelaamisesta tulee nuorelle itselleen tai hänen lähipiirilleen ongelma, tulisi siihen saada apua ja tukea siinä missä mihin tahansa muuhunkin ihmisen elämää hankaloittavaan asiaan. Kaikkia nuorten parissa toimivia ammattilaisia tarvitaan tässä tärkeässä tehtävässä osaamisensa mukaisesti.
Nähdäkseni meille ei ole millään tavalla muodostumassa mitään digipelaamista ylikorostavaa kulttuuria. Varmaa on kuitenkin, että siitä on tullut pysyvästi yksi toimintamuoto muiden aktiviteettien joukossa, josta osa sukupuolesta riippumatta kiinnostuu muita enemmän, mutta suurin osa valitsee kiinnostuksensa kohteen vapaasti tästäkin eteenpäin sangen monimuotoisesta harrastusten ja nuorisokulttuurisen tarjonnan joukosta. Kaikkien näiden valintojen toivon edistävän lapsen ja nuoren kehittymistä omaksi itsekseen turvallisesti ja aina tarvittaessa välittävien aikuisten tuella.
Teemu Vähä
johtava nuorisotyöntekijä
Oulun kaupungin nuorisopalvelut