Tuttu elinympäristö sisältäen kodin, tutun sosiaalisen verkoston, sekä mielekkään ja palkitsevan tekemisen ovat olennaisia tekijöitä kokonaishyvinvoinnin kannalta. Se mahdollistaa nuorelle juurtumisen, jonka pohjalle on hyvä rakentaa aikuisuutta.
Tuttu ja turvallinen ympäristö voi kaiken hyvän lisäksi luoda myös raameja, joiden sisällä toimiminen ei mahdollista yksikölle kaikkia itseilmaisun ja toteuttamisen muotoja. Tutussa elinympäristössä ihminen elää osin tietämättäänkin roolissa, joka kaventaa osallistumisen mahdollisuuksia. Rooli on voinut muodostua selviytymiskeinoksi, jolloin toiminnallaan välttää negatiivisen huomion saamista. Toisaalta ympäristö voi myös arvostaa tiettyjä piirteitä yksilössä, ja hän korostaa itsessään niitä ominaisuuksia, koska on tottunut saamaan siitä positiivista ”palautetta”. Tutussa ympäristössä muodostunut rooli voi myös heikentää ihmisen toimintakykyä, koska puolesta tekeminen on vähentänyt yksilön toimijuutta.
Yksi keino karistaa tuttuja rooleja ja löytää itsestä vahvuuksia, sekä mahdollistaa itsensä ilmaisua on ympäristön muutos. En tarkoita tässä yhteydessä esimerkiksi asuinpaikkakunnan vaihtoa tai muutakaan isoa elämän muutosta, vaan tutun ja turvallisen ympäristön hetkellistä vaihtoa aitoon ympäristöön, kuten luontoon. Luonto tarjoaa jo itsessään virikkeitä ja irtiottoa arjesta, sekä avaa uusia näkökulmia ihmisten rooleihin.
Yksi Poikien Talon perustehtävistä on mahdollistaa kävijöille rooliodotuksista vapaan olemisen tai paremminkin miesroolin laventamisen sillä tavalla, että se koskee kaikkea miehenä olemista ja itsensä toteuttamista. Tähän tavoitteeseen luonto ja sinne tehtävät erimittaiset reissut palvelevat tarkoitustaan erittäin hyvin.
Kesän ja syksyn aikana tehdyillä reissuilla olemme kokeneet monenlaisia itsensä ylittämisiä niin henkisellä, kuin fyysiselläkin puolella. Välillä vaelluksella odoteltiin malttamattomana perille pääsyä, mutta mutkan takaa tulikin uusi mutka, mäen jälkeen uusi mäki ja juuren jälkeen uusi juuri. Perille päästyämme ja saunan lauteilla jutellessa, kenestäkään matka ei kuitenkaan tuntunut liian pitkältä, vaan pieni koettelemus oli parantanut kokemusta.
Fyysinen ja osin henkinenkin väsymys saa ihmisistä esiin myös luovia puolia. Eräällä maastopyöräreissulla reilun kahdenkymmenen kilometrin jälkeen eteemme tuli syvä oja. Vaihtoehtoisesti mökille pääsi ojan ylittämisellä ja 200 metrin pyöräilyllä, tai kiertää oja jolloin pyöräilymatka piteni kilometrillä. Miehet valitsivat aika yksimielisesti ojan ylittämisen. Metsästä etsittiin pitkä keppi, jonka avulla tasapaino pidettiin yllä kaatuneen puunrungon päältä ojaa ylittäessä. Pari miestä riisuivat myös kengät ja sukat sekä nostivat lahkeet ylös ja menivät ojaan, jotta kaikki pyörätkin saadaan toiselle puolelle. Luovuuden lisäksi ojan ylityksessä yhteistyötaidot ja toisten huomioiminen olivat läsnä.
Luonnon rauha on reissuilla houkuttanut miehiä yöpymään tuvan sijaan riippumatossa ja melomaan myöhään illalla tyynellä järvellä. Välillä ruokailuvälineet on vuoltu syömistä varten vain, koska niin on voinut tehdä.
Tutussa ympäristössä muotoutuneen roolin jättäminen vie reissuillakin aikaa, mutta havaintojemme mukaan se on paljon nopeampaa, kuin talolla tehtävässä työssä. Monella Poikien Talon kävijällä on osallisuus omaan ja yhdessä tehtäviin asioihin aika vähäistä ja tottumuksesta seuraillaan tilannetta mielellään sivusta. Sivusta seurailu on läsnä reissuillakin, mutta yhteiset tavoitteet ja niihin pääsemiseen yhteistyöllä velvoittaa kaikkia toimimaan omalla panoksellaan. Yhteistyövelvoite ei tule ohjaajalta, vaan miehet itse huomaavat, että näitä asioita tehdessä tavoitteeseen pääsy lähenee.
Uusien asioiden kokeileminen ja niissä onnistuminen lisää uskoa ja pärjäävyyttä, joka siirtyy myös arkielämään. Luonnossa toimiminen on monessa asiassa armollisempaa kuin kaupunkiympäristössä. Luonnossa tyylillä ei ole väliä, eikä edes lopputuloksen täydy olla kuin sinnepäin. Itse kun on nälkäisenä tehnyt ruuan purovettä lämmittämällä, niin se on sama, onko sinne trangian kattilaan laittanut vettä litran vai puoli litraa, kunhan ruoka valmistuu ja nälkä lähtee. Lisäksi ruoka yleensä aina maistuu luonnossa hyvältä.
Poikien Talon luovassa toiminnassa syntyneitä luovan kirjoittamisen tekstejä alettiin julkaista viime viikon aikana SoundCloud palvelun kautta. Tänään on julkaistu kaksi uutta tarinaa kuultaviksi.
Oletko sinä kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta ja haluaisit päästä sitä kokeilemaan? Hyppää mukaan Poikien Talon luovaan toimintaan ja tule rohkeasti kokeilemaan. Olemme luovassa toiminnassa toteuttaneet myös suosituksi muodostunutta musanurkkausta, jossa pääset yhdessä muiden osallistujien kanssa sekä itse soittamaan omaa musiikkiasi että kuuntelemaan toisten soittamia lempikappaleita. Luovaa toimintaa järjestetään etäyhteyksin perjantaisin klo 14-16. Olethan rohkeasti yhteydessä Joonakseen mikäli kiinnostuit.
Alakouluikäisen pojan itku ja häpeä omasta vartalosta, koulun uintiviikon pelko, koululääkärin sanat nousevasta painokäyrästä – täytyisi laihduttaa. Yläasteikäisen nuoren miehen kokemus itsestään laihana ja hintelänä, kavereiden kommentit kukkakeppivartalosta – pitäisi treenata ja kasvattaa lihaksia.
Poikien ja miesten syömishäiriöt tunnistetaan edelleen huomattavasti huonommin terveydenhuollossa kuin tyttöjen ja naisten. On tutkittu, että syömishäiriöön viittaavia oireita on 13-17-vuotiaiden poikien keskuudessa 7-10 %:lla. Jos mietitään koululuokkaa, jossa on 15 poikaa, luokalla olisi tällä laskutavalla vähintäänkin yksi poika, jolla on syömishäiriöoireita. Kyse ei siis ole marginaalisesta ilmiöstä eikä miessukupuoli suojaa ulkonäköpaineiden aiheuttamilta seurauksilta tai psyykkiseltä pahoinvoinnilta.
Myytti syömishäiriöistä nuorten tyttöjen ja naisten sairautena elää yhä vahvana. Osittain tämä johtuu siitä, että poikien ja miesten syömishäiriöitä on tutkittu edelleen hyvin vähän ja niiden oireilu ja ilmeneminen poikkeaa usein tyttöjen ja naisten oireilusta. Yhteys oireilun erilaisiin ilmenemismuotoihin on hyvin selvä yhteiskuntamme ulkonäköpaineisiin ja -odotuksiin nähden: siinä kun tytöt havittelevat epäterveellisen hoikkaa vartaloa, poikien on oltava yhtä aikaa jänteviä ja rasvattomia, mutta myös lihaksikkaita ja vahvoja, kykeneväisiä kantamaan vaimot kynnysten yli ja rakentamaan kiviaitaa omin käsin.
Ulkoisesti vahva keho ei takaa vahvaa mieltä
Kuva: Nik Shuliahin (Unsplash)
Syömishäiriöoireilun tunnistaminen ei ole helppoa. Yhteiskunnassamme on vallalla äärimmäisyyksinkin viety terveellisen syömisen ja tavoitteellisen liikkumisen ihanne, jota pidetään esimerkillisen, itsestään huolehtivan ihmisen merkkinä. Puhutaan kasvavasta lihavuustrendistä, nuorten liikkumisen vähentymisestä ja huonokuntoisista alokkaista. Mediassa esiin nostetut uutiset antavat signaaleja, ettet ole riittävän hyvä, jos et kykene hiihtämään painava asereppu selässä sataa kilometriä kuten isoisoisäsi talvisodassa. Cooperin testinkin tulokset ovat heikentyneet, koska ei sitä ennen vietetty vapaa-aikaa pelikoneilla sokerisia virvoitusjuomia juoden, vaan juostiin metsässä ja vuollettiin itse puusta leikkipyssyjä. Paineet ovat kovat ja todelliset – moni nuori (kuten myös aikuinenkin) kokee häpeää ja riittämättömyyttä, jos (ja kun) ei kykene täyttämään yhteiskunnan odotuksia.
Poikien ja miesten syömishäiriöoireilu voi ilmetä äärimmäisenä treenaamisena ja ruokavalion tarkkana suunnitteluna lihaksikkaan ja urheilullisen kehon saavuttamiseksi. Osa saattaa turvautua lisäravinteisiin, myös niihin kiellettyihin aineisiin. Siinä vaiheessa kun syömisestä ja treenaamisesta tulee niin joustamatonta että se hallitsee koko elämää ja vaikuttaa muuhun elämään, kuten arjen valintoihin ja sosiaalisiin suhteisiin, voidaan puhua syömishäiriöstä. Syömishäiriöoireilun ja “terveellisen” oman kehon muokkaamisen välillä on vain veteen piirretty viiva. Osalle treeniaikataulusta ja suunnitelmallisesta syömisestä muodostuu selviytymis- tai pakokeino, josta ei enää pystykään joustamaan elämän ja arjen muutoksissa. Silloin ihmisen ajatukset pyörivät ruoan ja liikunnan kehässä näkemättä ja kokematta elämää enää muulla tavoin, eikä se enää ole tervettä.
Usein miesten syömishäiriöistä puhuttaessa jää ääneen sanomatta, että ahmintatyyppinen oireilu on hyvin tavanomaista. Ahmintatyyppisessäkin oireilussa on usein taustalla kokemus omasta kehosta vääränlaisena. Laihduttamis- tai lihaksikkuuden tavoitteluyrityksiä seuraa kontrollin menetys, kun ei pystykään vastaamaan itse itselleen asettamiin syömisen rajoituksiin ja tiukkoihin sääntöihin. Ahmintatyyppistä oireiluakaan ei tunnisteta terveydenhuollossa kovin hyvin, sillä sen sijaan että kysyttäisiin, miten ihminen todellisuudessa voi, keskitytään punnitsemiseen, vyötärönympäryksen mittaamiseen ja kehotuksiin liikkua ja pudottaa painoa, mikä hyvästä tarkoituksestaan huolimatta yleensä vain pahentaa tilannetta ja kannustaa syömishäiriöoireiluun. Kun ihmistä arvioidaan ainoastaan ulkoisilla mittareilla, jää tärkeä osa ihmisen hyvinvoinnista huomioimatta ja oikeanlainen apu saamatta.
Sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluminen lisää ulkonäköpaineita
On myös tutkittu, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluminen voi lisätä riskiä sairastua syömishäiriöön. Vaikka tässä kirjoituksessa puhutaankin binäärisen sukupuolikäsityksen mukaan pojista ja miehistä, tarkoitus ei ole vahvistaa olemassa olevia normeja liittyen sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen. Jos sukupuoleenkin kohdistuu paljon odotuksia ja paineita ulkonäön ja kehon muodon suhteen, paineet sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluvilla voivat olla moninkertaiset. Ei siis ole ihme, että valtaväestöä suurempi osa tähän vähemmistöön kuuluvista oireilee tai sairastuu syömishäiriöön.
Uskallan väittää, että itsensä ja kehonsa hyväksyminen ei ole monellekaan helppoa, sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta, vaan vaatii paljon työtä ja myös taistelemista yhteiskunnassamme vallalla olevia normeja vastaan. Hyvin harvalla nuorella (tai myöskään aikuisella) on tähän riittävästi tietoa tai voimavaroja. Siksi meidän, joilla tähän on mahdollisuuksia, täytyy pitää asiasta (kovaa!) meteliä.
Kerroimme aiemmin, että Poikien Talo on toteuttanut korona-aikana viikoittain useita etätoimintoja, joista yhtenä toimintona on toteutettu luovaa kirjoittamista. Kerroimme luovan kirjoittamisen tarkoituksesta ja hyödystä tarkemmin aiemmassa blogikirjoituksessamme. Julkaisemme nyt seuraavan tekstikavalkadin.
Torinrannan vastapäisessä kuusimetsässä asui erakko. Hänellä oli ruskea ja pitkä kihara parta, ainakin vatsaan asti ulottuva. Päässään hänellä oli vanha ja nukkavieru huopahattu, joka oli joskus ostettu torilta. Erakko piti tulia metsässä soramontulla. Sinne ei kukaan eksynyt koskaan, joten siellä sai olla aina rauhassa. Erakko oli tehnyt nuotion suuren kivikasan päälle, lähelle soramontun reunaa. Oli kirkas alkukesän aamuyö. Lämpötila oli juuri ja juuri lämpimän puolella. Kuu näkyi vielä taivaanrannassa, jota vasten myös koukkuselkäinen erakon siluetti piirtyi. Hän keitti kattilassa itselleen keittoa, joka näytti kuin se olisi mämmin ja hernekeiton sekoitusta. Seos porisi ja kupli mustassa kattilassa oranssien liekkien sitä lämmittäessä. Ukko otti vierestään puisen lusikan ja alkoi särpiä velliä suoraan kattilasta. –Lapsena piti aina syödä puuro niin tarkasti, että kupin pohjassa oleva Mikki Hiiri tulee näkyviin. Nykyään pitää syödä että säilyy hengissä, ajatteli Erakko itsekseen ja oikein ryysti mönjää lusikastaan. Syötyään erakko otti repustaan askin ja pisti tupakiksi. Hän istui kivelle ja katseli alas röykkiöltä. Nuotio rätisi –Tuntuu välillä, että eläisin lasipallon sisällä, näen maailman mutten voi koskettaa sitä, tuumi Erakko ja puhalsi savua taivaalle. Aamuyö oli värjännyt soramontun, kiviröykkiön ja metsän tummansiniseksi. Metsästä kuului yön lintujen huutoja, ja usva alkoi lipua kohti Erakkoa metsänreunasta. – Mies, 22
Arska katseli nurkkaan pinottua kiviröykkiötä. Sen oli hänelle kämppäänsä tähän mennessä ainoaksi sisustuselementiksi antanut hänen tätinsä toissapäivänä järjestetyissä tupaantuliaisissa. Mikkihiireksikin kutsuttu Arska halusi tapansa vastaisesti lähteä ulos iänikuisen maleksimisen sijaan. Tuparit olivat antaneet sysäyksen hyvältä tuntunutta sosialisoimista minkä hän ei vielä soisi loppuvan. Arska veti viimeisen palan rapeaa paahtoleipää kitusiinsa ja lähti kohti toria. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Avonaisilla pöydillä välkehtivät kaikenlaiset rihkamat ja helyt – ensimmäisenä hänen silmäänsä osui kultaisille metallijaloille nostettu lasipallo, joka häälyi huiveilla vuoratun mummon kojun perällä. Arska havahtui huomatessaan tuijottaneensa lasipallon sisällä olevaa hienoista vihreää sävyä minuuttitolkulla. Hän ravisti lipuvat ajatukset mielestään ja päätyi koristeiden sijaan ostamaan itselleen kolme rovetta kotitekoista mämmiä. Paksua ruista lusikoidessaan hän katseli kojujen eteen pysähtyneitä pariskuntia malttamattomasti viilettävine lapsineen. Hän hymyili hieman heidän ilmeiselle hyväosaisuudelleen. – Mies, 27
Poikien Talo on toteuttanut korona-aikana viikoittain useita etätoimintoja, joista yhtenä toimintona on toteutettu luovaa kirjoittamista. Luovan kirjoittamisen lähtökohtana on, että kirjoittaja pääsee erilaisten harjoitusten kautta tutustumaan omaan tapaansa tuottaa tekstiä sekä erilaisia tarinoita. Luova kirjoittaminen on loistava tapa tutustua omaan itseensä. Omat ajatukset ja haaveet sekä oma persoona saattavat kirjoittamisen myötä avautua uudessa valossa ja kirjoittajan luovuus voi löytää uuden kanavan sen ilmaisuun. Erilaiset harjoitukset voivat parhaimmillaan lisätä kirjoittajan itsetuntemusta sekä -luottamusta.
Luovassa kirjoittamisessa isossa osassa on myös sen sosiaalinen puoli. Omien tekstien lukeminen toisille ääneen tai niiden avaaminen tekstimuotoisena tuo esiin aina jotain kirjoittajastaan. Rohkeus avata omaa itseä muille syntyy luottamuksen kautta, joka saavutetaan yhteisen tekemisen tuloksena. Tämä synnyttää myös kokemuksen yhteisöllisyydestä; minä kuulun tähän porukkaan ja olen osa sitä. Minut nähdään ja kuullaan tässä porukassa tekstieni kautta. Toisilta saatu rohkaiseva palaute lisää yksilön positiivista kokemusta itsestä. Olemme yhdessä toimintaan osallistuneiden miesten kanssa päättäneet julkaista heidän kirjoittamiaan tekstejä. Tulemme julkaisemaan tekstejä useammassa osassa. Tässä ensimmäiset julkaisut luettavaksi.
Tehtävänanto
Jokainen kirjoittaja poimii valitsemastaan teoksesta (kirjasta, lehdestä, nettiartikkelista) yhden mieleisensä sanan, lauseen tai virkkeen. Tämän jälkeen oma sana, lause tai virke jaetaan muiden kanssa ja jokainen kirjoittaa sen itselleen ylös. Näin toimitaan jokaisen osallistujan kohdalla. Kaikki sanat, virkkeet ja lauseet ylös kirjattua laitetaan sekuntikello päälle ja lähdetään kirjoittamaan viidentoista minuutin ajan. Valitut sanat, lauseet ja virkkeet tulee sisällyttää osaksi omaa tarinaa. Niitä voi taivuttaa konteksti huomioiden. Viidentoista minuutin kuluttua jokainen on luonut oman näköisensä ja kuuloisensa tarinan, jossa on yhteisesti valitut sanat, lauseet tai virkkeet. Alla kahden miehen kirjoittamat tekstit.
Sanat: ”Osa mustuneista pipareista tippuu lattialle”, ”Hän tarttui kiivaasti käsivarteeni”, ”Rauhanmiehen ruumiillistuma”, ”Yhtiön terve perusta muodostuisi tuotteiden laadusta”, ”Elämä on yhtä elokuvaa”
Kuljin jälleen tuttua tietä toimistolle. Kiersin kaukaa sulaneen lumen tuomat vesilammikot. Hiljainen aamu synkkänä marraskuisena aamuna sai minut hetkellisesti tuntemaan kuin olisin rauhanmiehen ruumiillistuma. Voi kunpa olisinkaan arvannut mitä siltä päivältä oli luvassa. Pääsin toimistolle ja laitoin kahvit porisemaan. Kuten tavallista, olin ensimmäinen työpaikalla. Laitoin kahvit kiehumaan, otin kaapista piparit valmiiksi ja istahdin koneen äärelle jatkamaan töitäni. Pomo oli ripustanut hienon julisteen seinälle viime kuussa. Koristellussa tekstissä kerrottiin hienoja lauseita, kuten ”Yhtiön terve perusta muodostuisi tuotteiden laadusta.”. Voin kertoa, että niillä tuntipalkoilla laadusta saa kyllä haaveilla. Ihme soopaa nuo johtajat jaksavat tyrkyttää. Kului tunti, jos toinenkin ennen kuin kuulin ihmisääniä. Etuovi kävi, kun Minna tuli työpaikalle. Märistä vaatteista ja happamasta ilmeestä päätellen hän ei ollut kiertänyt vesilammikoita yhtä huolellisesti kuin minä. Sillä hetkellä tajusin, että olin unohtanut kahvit pannulle. Huokaisin, kaadoin kylmät kahvit mukiin ja laitoin sen mikroon. En tiedä miten onnistuin tunaroimaan niin pahasti, mutta parin minuutin kuluttua hätkähdin omituiseen käryyn. Juoksin keittiöön ja heitin mikron oven auki. Olin ajatuksissani laittanut mikroon pyörimään kahvikupin sijasta piparipaketin. Tärisevin käsin kannoin paketin pois mikrosta ja osa mustuneista pipareista tippui lattialle. Sillä hetkellä Minna loikkaa selkäni taakse ja alkaa hihittämään hysteerisesti. Olin edelleen shokissa, kun hän tarttui kiivaasti käsivarteeni ja sanoi sanat, joita en unohda koskaan. ”Lähdetään pois. Mennään jonnekin kaukaiselle saarelle ja perustetaan rantabaari”. Sinä hetkenä tuntui, että elämä on yhtä elokuvaa ja siinä mielentilassa en voinut kieltäytyä tarjouksesta. Näin sitten päädyin Hailuodon snägärin myyjäksi. – Mies, 25
Leipomossa on onnetonta. Tilaukset alkoivat pinoutua jo pari päivää sitten ja vihaisten soittojen määrä sen kuin kasvaa. Viimeiset kaksi työntekijää jotka eivät vielä ole ottaneet hatkoja yrittävät kuumeisesti tuottaa 10 000 piparia paikallisen IT-jätin pikkujouluihin. Jo kolmas palanut pellillinen. Leipuri polttaa kätensä ja osa mustuneista pipareista tippuu lattialle. Hän kaatuu uupuneena lattialle ja pohtii irtautuako ruumiistaan. Pienen palkan voisi jättääkin saamatta mutta yhdyskuntapalvelusta ei käy laistaminen. Todellisuus asettuu hetkeksi paikoilleen; miten olen tähän joutunut? Välillä tuntuu kuin elämä olisi yhtä elokuvaa. Kuulen työtoverini askeleet, joiden kasvava ääni pysähtyy korvieni juureen. Hän tarttuu kiivaasti käsivarteeni ja ravistaa mutta lihaksistoni sanoo ei – valitsen tämän tilapäisen kuoleman vastuideni ohi koska silmien avaaminenkin vaatisi tällä hetkellä ylenmääräisiä ponnistuksia. Luulen kuulevani etäisiä saarnan pätkiä laiskuuden kitkemisestä ja kuinka yhtiön terve perusta muodostuisi tuotteiden laadusta. Aivan. Osaomistajalla onkin suurempi lehmä ojassa. Kymmenennen kahvikupillisen kohdalla saavutettu valaistuminen auttaa minut pienimuotoisen elämänkriisini yli. Tunnen itseni varsinaiseksi rauhanmiehen ruumiillistumaksi siirtyessäni jälleen kerran sorvin ääreen, vastasi tunne todellisuutta tai ei. – Mies, 27
Saavatko pojat vielä olla poikia ja tytöt tyttöjä? Tietysti! Olennaista on se, että onko ollut riittävästi mahdollisuuksia kasvaa sellaiseen aikuisuuteen, mikä pojasta on luontevimmalle ja omimmalle tuntunut. Henkilökohtaisesti en ole kokenut omassa elämässäni vahvaa ulkopuolista ohjausta tietynlaiseen muottiin, joka ei itsestäni olisi tuntunut omalle. Erilaisia vaihtoehtoja tarjottiin, joista valinnat ohjautuivat kaveriporukoiden ja intuition mukaan. Musiikillistakin ilmaisua tarjottiin ja siihen jopa painostettiin, mutta perehtyneisyyteni ja luontainen lahjakkuuteni eivät puoltaneet kovin kummoista musiikillista harrastuneisuutta. Lyhyeksi jäi se matka. Olenkin ollut musiikissa saajan paikalla ja siitä nauttinut.
Onko kasvattaja epäonnistunut, jos pojat leikkivät pikkuautoilla tai tytöt prinsessaleikkejät? Ei. Lapset saavat leikkiä juuri niitä leikkejä, mitkä heistä tuntuvat mielekkäälle, eikä kasvattajan tule säikähtää lapsen tekemiä valintoja leikkien suhteen. Myöskään pelkoa ei pidä aiheuttaa se, jos lapset ylittävät ”perinteisinä pidettyjä” sukupuolirajoja. Kun kasvattaja lähtee tietoisesti ohjaamaan lastaan hänen mielestään sukupuolen mukaan määräytyvään oikeaan suuntaan, ollaan vaarallisilla vesillä. Jos lapsi kokee, ettei täytä niitä odotuksia, joita hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset häneen osoittavat, on se itsetunnon kannalta musertavaa. Näitä tarinoita tulee joskus vastaan Poikien Talolla.
Kaikkien kasvattajien tulisi toki aika ajoin tarkistaa omaan henkilökohtaiseen käyttöjärjestelmään asennettujen sovellusten sukupuoliroolioletukset. Itsekin törmään omassa ajattelussa ”perinteisenä pidettyihin” yleistyksiin kohtuullisen usein. En tiedä kuinka moni voi oikeasti mieltää itsensä rooliodotuksista vapaaksi henkilöksi. Omaa intuitiota kannattaa testata esittämällä itselleen kysymyksiä, johon vastaa alitajuisesti. Mitä mieleesi juolahtaa, kun pitäisi kuvata minuutissa yksittäisillä sanoilla ”pärjäävä tyttö” tai ”pärjäävä poika”. Onko näillä lapsilla ajattelussasi eroa? Millainen on pärjäävä poika, millainen on puolestaan tyttö. Onko niissä eroa?
Positiivinen maskuliinisuus? Voisiko positiivinen maskuliinisuus olla vastakohta toksiselle maskuliinisuudelle? Jälkimmäinen on ainakin väkivaltaa ihannoivaa ja sallivaa, jossa pärjäävyys on puhtaasti yksilön omalla vastuulla. (KT) Sari Haapakangas (ent. Manninen) on kirjoittanut maskuliinisuuden hierarkioista, joissa pojat hakevat valta-asemia hyvin vahvasti kontekstisidonnaisesti. Toisessa ryhmässä valtahierarkia määräytyy eri tavalla kuin toisessa. Ehkä perinteisesti valta-asema poikien keskuudessa alakoulun ylemmillä luokka-asteilla ja yläkoulussa haetaan sekä sujuvilla sosiaalisilla taidoilla, että mahdollisesti fyysisillä ominaisuuksilla. Yleisesti ottaen uskaltaa kai todeta, ettei edellä mainituissa ryhmissä erilaisuuteen välttämättä kovin sallivasti suhtauduta. Tai ainakaan valtahierarkian ylätasolle ei heikoilla sosiaalisilla taidoilla tai fyysisillä valmiuksilla päästä. Totta kai poikkeuksia on. Sallivuutta sukupuolen sisälle tulisi pystyä nykyistä paremmin rakentaa. Vastuussa siitä olemme me kasvattajat.
Valtahierarkioihin palaaminen omassa lapsuudessa ja nuoruudessa todentaa hyvin Sari Haapakankaan tekemää tutkimusta. Ala-asteella poikien valtahierarkiat rakentuivat pitkälti liikunnallisella pärjäämisellä, respektiä ei koulumenestymisellä ansaittu. Yläasteella pakka jaettiin uudelleen. Uudet luokkajaot, uudet oppilaat eri kouluilta ja murrosiän myllerrykset yhteenlaskettuna valtahierarkiat rakentuivat uudelleen. Ehkä juuri murrosikä muutti myös respektin ansaitsemismekaniikkaa eniten. Seiskaluokkalaiset pelonsekaisin tuntein aloittivat yläasteen peläten pahamaineista ”möllin asemaa”, miettien uitetaanko päätä vessanpöntössä, saako laitettua hanttiin. Yläasteaikaa kokonaisuutena muistellen, tuntuu että respektit haettiin auktoriteetteja, eli opettajia tai jopa rehtoria vastustaen ja koulun sääntöjä rikkoen. Pelonsekaista kunnioitusta saivat pojat, jotka edellä mainituissa toimissa olivat näkyvimmin esillä ja puheissa. Nuoruuden portaita yläasteen loppupuolella eteenpäin astellessa ja Raahen kävelykatua edestakaisin pikkuryhmissä kulkien samaa hämmennystä aiheuttavaa respektia saivat ne nuoret miehet, jotka kymppikassin juotuaan otattelivat yhteen nyrkein toisen ”pahamainisen” nuoren miehen kanssa.
Iän karttuessa ja henkisen iän seuratessa biologista kehitystä nuo respetktit ansaittiinkin jo eri tavalla. Kävelykadulla edelleen nyrkkiä heiluttelevat nuoret miehet eivät ansainneetkaan asemaansa valtahierarkian ”huipulta” vaan kaveripiiri joko harventui tai paremminkin he pyrkivät suuntaamaan kasvavan nuoren miehen tarmoa johonkin kehittävämpään. Jälkeenpäin ajateltuna ja muistellen valitettavan monen nuoren miehen polku ei yläasteen valtahierarkian huipulta kohti aikuisuutta ole ollut kovin ruusuinen.
Ajat ovat muuttuneet. Maskuliinisuuden hierarkiat määräytyvät edelleen kontekstisidonnaisesti. Enenevässä määrin uskon, että valtahierarkiat määräytyvät aivan muulla tavoin, mitä se on ollut 1990-luvulla – luonnollisesti. Muokkaammeko ajatteluamme niin, että todellisuudessa annamme lasten kasvaa sellaiseen aikuisuuteen mikä heistä tuntuu luontevalle?
Sukupuolisensitiivisyydessä tunnistetaan sukupuolen merkitys henkilön kasvussa ja kehityksessä. Sukupuoli on olennainen osa ihmisen identiteetin rakentumista. Sukupuoli ei kuitenkaan koskaan saisi olla rajoite ihmisen toiminnalle. Rajoitteet syntyvät pääsääntöisesti ahtaista sukupuoleen liitetyistä rooliodotuksista. Millaisia pojat ovat, mitä pojat harrastavat jne. Jos tiedostaen tai tiedostamatta kasvatamme lapsia noudatellen perinteisiä rooliodotuksia, syntyy väistämättä tilanteita, joissa yksilön oma tahto ei vastaa yleisesti odotettua tai pidettyä. Mitä vahvempi on kasvattajan oletus siitä, mitä tulisi tehdä, mistä tulisi pitää, millainen tulisi olla. Sen suurempi on lapsen kokemus riittämättömyydestä ja kelpaamattomuudesta olla sellainen kuin on. Lapsia tulee kannustaa kokeilemaan erilaisia leikkejä, antaa reilusti mahdollisuus ja vapaus valita. Kokeneet vanhemmat ja kasvatusalan ammattilaiset ovat toki huomanneet, että eri aikakausina painotukset ja mielenkiinnon kohteet vaihtelevat. Kasvattajien ei kuitenkaan kannata säikähtää, jos lapsi suuntautuu ”perinteisenä pidettyihin” sukupuolirooleihin. Kunhan ollaan varmoja siitä, että valinta on todella lapsen oma ja hänellä on ollut vapaus valita. Lasta on kannustettu kokeilemaan erilaisia olemisen ja tekemisen muotoja. Kuitenkaan kasvatuksessa ja vanhemmuudessa ei mielestäni tulisi suunnata pyrkimykseen kasvattaa lasta tyhijöissä, varmistuen siitä, ettei lapsi saa mitään ”perinteisiä rooliodotuksia”. Kasvussaan lapsi ja nuori tarvitsee erilaisia peilejä oman identiteetin kasvun tueksi. Palasia siitä, millaiseksi yksilö haluaa kasvaa. Ympäristöstä tulee sukupuolittuneita ajatuksia ja käytänteitä. Kasvattajan tehtävänä on suodattaa ja mahdollistaa lapselle mahdollisimman yksilöllinen kasvu ja kehitys.
Myönnettävä on, että sukupuoleen liitetyistä rooliodotuksista vapaa ajattelu ja kohtaaminen on teoriassa helppoa ja itsestään selvää. Silti epäilen, että sitä ilmenee paljon enemmän kuin tiedostamme. Vaikeus rooliodotuksista vapaan kohtaamisen mahdollistamiseen liittyy juuri siihen, että oletukset ovat niin vahvasti tiedostamattomia.
Lopuksi tähdennän sukupuolisensitiivisen ajattelun yhtä tärkeintä ja tässä tekstissä kirjoittamatta jäänyttä näkökulmaa. Sukupuolta ei pidä nähdä kaksinapaisena järjestelmänä. Sukupuoli on paitsi biologinen (sex) ja kulttuurinen (gender), mutta myös kokemuksellinen. Aina sukupuoli ei vastaa kokemusta. Tai sukupuolelle ei löydy itselle soveltuvaa määritelmää. Tämän vuoksi ilmaisu ”perinteisenä pidetty” on jopa loukkaava, pahoittelut siitä. Ylläpidän näin kirjoittaessani sukupuolen kaksinapaista ajattelua. Eli loppuun alleviivaus ja kertaus: Annetaan lasten ja nuorten kasvaa sellaiseen aikuisuuteen, mikä hänestä mielekkäälle tuntuu.
Jussi Markus Kirjoittaja on Oulun Poikien Talon johtaja
Sari Haapakankaan väitöskirja:
”Iso, vahva, rohkee – kaikenlaista”. Maskuliinisuudet, poikien valtahierarkiat ja väkivalta koulussa http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789514263590.pdf
Tämän blogitekstin ajatus syntyi eräänä päivänä oman esimieheni kanssa käydyn keskustelun pohjalta, jossa juttelimme viikon kuulumisista ja suunnittelimme hieman tulevia työkuvioita. Meille Poikien Talon työntekijöille ominainen piirre on puhumisen jalo taito, joka monesti rönsyilee hyvinkin monenlaisiin teemoihin ja sfääreihin. Joskus näistä keskusteluista syntyy hyviä ideoita ja nyt hoksasimmekin pomoni kanssa, että seuraava blogitekstin aihe voisi liittyä etätyöhön ja sen synnyttämiin ajatuksiin sekä havaintoihin. Olimme kummatkin hoksanneet sen, että erilaisien verkkopohjaisten alustojen päivittäinen käyttö on yllättävän raskasta. Kun on tottunut tekemään töitä ihmisten kanssa niin sanotussa ”live” tilanteessa päivittäin, on ollut opettelemista totuttaa itsensä tietokoneen sekä puhelimen äärelle moniksi tunneiksi päivässä. On kuitenkin tähän alkuun heti todettava, että todella monia hyviä sekä uusia oivalluksia sekä menetelmiä on syntynyt lyhyessä ajassa. Ihminen on siitä ovela otus, että mukauttaa omaa toimintaansa aina tilannetta vastaavaksi ja täten selviytyy eteenpäin.
Sellainen fakta ihmisten välisestä kommunikoinnista on kiinnostava, että jopa 70 prosenttia ihmisen viestinnästä on nonverbaalista eli ilmein, elein ja esimerkiksi pukeutumisen kautta tapahtuvaa viestintää ja kommunikointia. Välitämme toisillemme tietoa itsestämme, omista aikeistamme ja haluistamme hyvin vaistonvaraisesti ja jopa tiedostamattamme. Se mitä puhumme ja kerromme toisillemme sanoilla, on loppu viimein vähäistä. Totta kai sanoilla ja puheella on painoarvoa, sitä ei voi kiistää. Joskus yksi sanakin voi merkitä riittävästi. Mutta isossa kuvassa olemuksemme ja kommunikointi koko kehoa hyödyntäen on merkittävämpää.
Nyt kun moni toiminta on siirtynyt nettiin ja erilaisiin kommunikointi alustoihin siellä, täytyy todeta, että homma on mennyt vaikeammaksi. Toisen ihmisen ”lukeminen” vaikkapa Microsoft Teamsissa tai Discordissa on paljon raskaampaa ja vaatii henkilöltä enemmän keskittymistä ja havainnointia. Aina et välttämättä näe toista, kuulet vain äänen. Tällöin joutuu käyttämään todella suuren määrän energiaa ihan vain siihen, että saa kiinni kommunikoinnin rytmistä. Milloin toinen lopettaa puheensa? Mihin väliin minä nappaan oman asiani kanssa? En myöskään pysty lukemaan toista tai hänen aikeitaan yhtä selkeästi, kun fyysisesti olemme ”eri tiloissa”. Silloin kun näen toisen web kameran välityksellä, on kommunikointi hieman helpompaa. Joskin ei silloinkaan korvaa oikeata kohtaamista kasvotusten.
Olen havainnut myös sellaisen asian, että minulle on hyvin luonteenomaista lähteä kotoani pois, tekemään töitä fyysisesti eri paikkaan. Siksi olenkin nyt kokenut sopivaksi tulla Poikien Talolle tekemään etätöitä, ennemmin kuin jäädä kotiin tietokoneen kanssa. Paikan vaihtuessa fyysisesti, tapahtuu myös mielen tasolla siirtymistä. Pystyn keskittyä paremmin ollessani pois kotoa. Silloin mieleni toimii vapaammin. Poikien Talon normi arjessa kohtaamme poikia ja nuoria miehiä lähes päivittäin, useamman tunnin kerrallaan. Silloin vaihdamme kuulumisia, rupattelemme viikon tapahtumista ja joskus saatamme esimerkiksi pohtia yhteiskuntamme tilaa. Jutteleminen soljuu eteenpäin omalla painollaan. Välillä voi tulla hiljaisia hetkiä tai tuumailu taukoja. Saatetaan hörpätä kahvia tai katsella ulos ikkunasta. Nyt etätyötä tehdessä katseeni on usein tiukasti kiinnittynyt tietokoneen näyttöön. Mikäli en ole keskustelemassa tai pitämässä jotain virtuaalitoimintoa, todennäköisesti reflektoin omaa tekemistäni tai etsin uutta tietoa johonkin tulevaan toimintoon. Aivoni tekevät työtä herkeämättä. Prosessoin ja ajattelen paljon. Tämä synnyttää usein tunteen päivän päätyttyä, että on tehnyt paljon työtä päällään. Joskus saattaa olla hieman ”outo” olo. Ikään kuin kävisi hieman ylikierroksilla.
Voisi kai todeta, että näinä aikoina ollaan paljon tekemisissä tiedon ja sen käsittelyn kanssa. Etsimme uusia ratkaisuja keksiäksemme uusia menetelmiä työhön. Innovoimme ja ”brain stormaamme”. Joudumme elämään tällä hetkellä suuressa määrin päämme kautta. Olisi todella tärkeää muistaa vastapaino. Nimittäin keho. Tarvitsemme fyysistä liikuntaa ja rasitusta, jotta päämme voi nollautua suuresta kuormituksesta. Raitis ulkoilma ja valo ovat onneksi apunamme tässä. Kun saamme riittävästi happea verenkiertoomme, mielentilammekin tasoittuu ja rentoutuu. Työn siirryttyä verkkoon, emme käytännössä pysty hyödyntämään kaikkien aistien kautta tulevaa tietoa. Ihmiskontaktien vähentämisen ja jopa välttämisen seurauksena luontainen tarpeemme nähdyksi tulemisen osalta saattaa jäädä vajaaksi tai joillain jopa olemattomaksi. Tällöin voimme kokea itsemme turvattomiksi, stressaantuneiksi tai kiukkuisiksi. Surullisiksikin. Jos tekee töitä esimerkiksi kuudesta kahdeksaan tuntia tietokoneen välityksellä ja tämän jälkeen jää sisälle katomaan televisiota tai etsii netflixistä jonkun sarjan, voi päivän päätteeksi tuolloinkin olla hieman ”outo” olo. Voi tuntea, että jotain puuttuu.
Nyt näyttäisi siltä, että korona ajan rajoituksia aletaan asteittain purkaa. Saamme pikkuhiljaa alkaa taas kokoontua pienillä porukoilla. Mielenkiinnolla odotan, että miten ”uusi normaali” arkemme alkaa pyöriä ja mitä se tuo tullessaan. Sen kyllä myönnän, että olen kaivannut ihmisiä ja heidän näkemistään. Olo on tällä hetkellä odottava ja myönteinen. On hyvä tietysti muistaa se kuuluisa maalaisjärki näin rajoitusten lieventyessä ja kiinnittää edelleen huomiota hyvään hygieniaan ja suurten kokoontumisten välttämiseen. Kesäkin alkaa jo olla lähellä, tästä on mukava mennä taas kohti uutta.
Joonas Koskela Kirjoittaja on Oulun Poikien Talon ohjaaja
Poikien Talo on kehittänyt korona-ajan vallitessa uusia työmenetelmiä, joilla on mahdollistettu poikien ja nuorten miesten kohtaamista sekä heidän hyvinvointinsa tukemista poikkeusaikana. Yhtenä työmuotona olemme päättäneet aloittaa kirjavinkkauksen, jonka tarkoituksena on nostaa esille mielenkiintoisia kirjoja liittyen miehen elämään ja sen eri osa-alueisiin. Teemu Syrjälän Elinvoimaisen miehen kirja valikoitui Poikien Talon ensimmäiseksi vinkkaukseksi. Teemu kirjoitti meille myös omia ajatuksiaan siitä, miten omaa hyvinvointiaan voi vaalia näin poikkeusaikana:
”Aluksi ajattelin, että jaan teille vinkkejä, joilla pysyä tasapainossa poikkeuksellisina aikoina.
Mutta sitten mietin, että ei kukaan halua kuulla mitään vinkkejä – jokainen varmasti löytää omat keinonsa toimia.
Niinpä ajattelin vain jakaa asioita, jotka ovat minua auttaneet elämässäni aina haasteissa. Tässä yhdeksän asiaa, jotka auttavat.
Luota omaan kehoosi. Mikäli lähtökohta on se, että ei pysty luottamaan oman kehon toimintaan, se ohjaa erilaisiin ratkaisuihin ja valintoihin. Henkilökohtaisesti en ole aina luottanut omaan kehooni ja se on jatkuva, säännöllinen harjoitus, että luottaisin enemmän ja enemmän kehon viisauteen. Mikäli on jatkuvaa epäilystä omaan kehoon, on vaikeaa luottaa sen vastustuskykyyyn, hermostoon, hormoneiden toimintaan ja sitä kautta meidän terveyteemme. Kehon kanssa voi alkaa tekemään tuttavuutta ja se voi parhaimmillaan tuoda luottamusta sen valtavaan kykyyn mukautua elämän haasteisiin.
Liiku joka päivä. Liikkuminen ei ole sama asia, kuin treenaaminen tai liikunta. Liikkuminen on aina päivään sopivaa liikettä, joka palvelee sitä, missä kunnossa keho on. Mikäli keholla on voimavaroja, voi haastaa enemmän ja vähän kuormittaa systeemiä, jotta se pääsee vahvistumaan (liitoksissa ensimmäiseen kohtaan). Mikäli koko systeemi on väsynyt, kuormittunut, on aika ottaa kevyttä metsäkävelyä, käsien ja lantion pyörittelyä, hengityksen rytmittäessä liikettä. Mutta joka päivä keho kaipaa liikettä, riippumatta siitä, mikä tila on. Se mikä vaihtelee on kuormittavuus. Haasta sopivasti, lepää riittävästi.
Panosta uneen. Kun on haastavia aikoja, voi olla houkuttelevaa laittaa elämä risaiseksi. Ehkä vielä yksi sarja, ehkä vielä yksi päivitys, ehkä vielä yksi olut illalla. Ei se unirytmi niin tärkeää ole, saattaa mieli sanoa. Mutta se on. Se on tärkeimpiä elementtejä hyvinvoinnissamme. Nyt on hyvä aika tutustua omaan unirytmiin, tehdä iltarituaaleja, jotka auttavat rauhoittumaan. Nyt on hyvä aika luoda oma unirtymi, joka palvelee sinun hyvinvointiasi. Ja kun unirtymi löytyy, sitä kannattaa kunnioittaa, sillä se auttaa sopeutumaan tiettyyn hereillä/nukkumisrytmiin, mikäli sellaista on mahdollista ylläpitää.
Keskity asioihin, joihin voit vaikuttaa. Ymmärrä asiat, mihin todellisuudessa voit vaikuttaa. Ja mihin taas et. Keskity niihin, mihin voit.
Pidä keskittyminen omiin tavoitteisiin. Mikäli haasteet vievät sinun kaikki unelmat, tavoitteet ja päämäärät, niin luo pienempiä, jotka edesauttavat sitä, että kuitenkin koet liikkuvasi eteenpäin. On houkuttelevaa hypätä tilaan, jossa ei ole mitään mitä odottaa. On myös mahdollista, että käytät ajan siihen, että työskentelet mini projektien kanssa, jotka ovat linjassa oman elämän visiosi kanssa. Ja ellei sellaista ole, niin mini projektit voivat auttaa selvittämään sen, mikä se ei ainakaan ole. Etsivä löytää. Aina ei tarvitse olla jatkuvaa tavoitetta, tavoitteen perään, mutta päämäärät voivat kertoa jotain myös sinun arvoistasi elämässä. On tärkeää kokea elävänsä omaa polkua todeksi.
Syö oikeaa ruokaa. Ei ole mitään syytä jättää perusasioita taakseen, kun on haasteita. Vaan juuri mitä haasteellisempaa on, on syytä keskittyä perusrakennuspalikoihin, jotka muodostavat meidän mielialan, energiatason, immuniteetin ja elinvoimaisuutemme. Panosta luonnolliseen, luonnon tekemään ravintoon, niin ei voi mennä hirveästi vikaan. Syö luonnollista ruokaa, juo puhdasta vettä. Ruoka olkoon lääkkeesi.
Pura päivittäinen kuormitus luontokosketuksella. Mikäli päiviin kuuluu paljon laitteita, on hyvä käydä purkamassa päivän aikana kertynyt lataus kehoon. Minulle tämä tarkoittaa joka päiväistä uimista/avantoa luonnonvesissä. Purkaa, rauhoittaa ja antaa hyvän fiiliksen nopeasti.
Luota ihmisiin. Jaa tarinaasi, soita ystävälle, puhu kumppanillesi avoimesti ja rehellisesti, samalla vastuun ottaen sanoistasi. Halaa rakkaita, kölli sängyssä vähän pitempään, hiero ja pelaa pelejä lasten kanssa. Luota ihmisiin, sillä luottamus luo yhteyttä ja sitä kautta tunnetta, että ei ole yksin. Me voimme huomattavasti enemmän erkaantua ihmisistä omassa mielessämme, kuin yksikään karanteeni voi sitä tehdä. Mutta onneksi voimme myös sisäisesti antaa toisille ihmisille ja itsellemme mahdollisuuden tulla toisia lähemmäksi.
Pidä hauskaa. Tee asioita, joilla ei ole mitään päämäärää, järkeä tai tavoitetta. Nauti tanssista, kukkien tuoksusta, hengityksen tarkkailusta, musiikista tai vaikka taiteesta, mitä itse luot. Laula, jotta saat kosketuksen syvempään osaan itsestäsi, joka haluaa tulla kuulluksi. Pidä hauskaa, vaikka hauskuutta ei olisikaan nähtävästi näkyvillä. Autat itseäsi ja sitä kautta toisia.
Toivottavasti ajatuksista on jotain hyötyä myös sinun päiviisi.
Tässä vielä video, jossa käsittelen miehisyyttä, mieheksi kasvamista, isyyttä, pojan ja miehen eroavaisuuksia.”
Teemu Syrjälä
Teemu Syrjälä on pohjoisen kasvatti, jolle luonto, luonnonmukaisuus sekä rakkaus tekemiseen ja ilmentämiseen on elämäntyö. Teemu on ”Elinvoimaisen miehen kirjan” kirjoittaja ja ”seksuaalisen nautinnon kortit” tekijä. Hän pitää suosittuja ”miesten viikonloppuja”. Teemun opiskelun ja tutkimuksen pääpainona on ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi. Teemu pyrkii opettamaan asioita helposti ymmärrettävässä muodossa. Kurkkaa Teemun esittelyvideo tästä.
Kun hallitus piti koronarajoituksiin liittyvän tiedotustilaisuutensa maanantaina 16.03., istuimme vaimoni kanssa kotona ruudun äärellä jännittyneissä tunnelmissa. Tilanne tuntui samaan aikaan pelottavalta ja kiinnostavalta: oli pelottavaa ajatella, että jopa Suomessa joudutaan siirtymään valmiuslakiin ja erityistilanteeseen, mutta samanaikaisesti hyvin kiehtovaa, että siihen on päädytty. On ollut, ja on edelleen, kiehtovaa seurata yhteiskuntamme toimintaa ja selviytymistä tämän kaltaisen pandemian aikana, koska minun elinaikani vastaavanlaista tilannetta ei ole aiemmin ollut.
Kokonaistilannetta on kuitenkin välillä ollut haastavaa sisäistää ja käsittää, kun uutta tietoa, uusia linjauksia ja uusia näkemyksiä tulee koko ajan. Sitä on varmasti vaikeuttanut myös se, että minulla ei lähipiirissäni ole ollut sairastuneita, ainakaan todennetusti: korona tuntuu samanaikaisesti hyvin läheiseltä mutta myös hyvin kaukaiselta asialta. Huomaan miettiväni usein, olenkohan levittänyt virusta tiedostamattani, olenko muistanut pestä käsiäni tarpeeksi, hieroinko taas kasvojani turhaan… Epävarmuus syö sisintä eniten, vaan en ole kuitenkaan vaipunut hysteriaan tai paniikkiin, enkä suosittele sitä kenellekään.
Kokoontumisrajoitukset ja niihin liittyvät suositukset ovat vaikuttaneet sekä työ- että vapaa-ajan kuvioihini. Työajan hetkellisen uudelleen jäsentymisen ja harrastustoimintojen tauolle laittamisen seurauksena tullut kolmen vapaaillan lisäys viikossa on tuonut rutkasti lisää aikaa vietettäväksi oman lapseni kanssa. Osittain tuntuu tosi hömelöltä, että vaaditaan maailmanlaajuinen pandemia, jotta sitä osaa rauhoittua aloilleen ja keskittyä läsnäoloon oman perheensä kanssa. Meillä kotona pienlapsiarki on ainakin ollut jo pidempään läpsystä vaihto –menetelmällä toimivaa selviytymiskamppailua, jossa viikot vain hurahtavat ohi. Rajoitusten pohjalta tuntuu välillä kuin ajan kulku olisi yllättäen hidastunut, ellei jopa täysin pysähtynyt. Nyt ehtii hengittää ja rauhoittua, mikä on varsin tervetullutta. Huomaan, että ikään kuin pakon kautta tapahtuva pysähtyminen nykyhetkeen, juuri tähän hetkeen, tekee todella hyvää minulle ja perheelleni. Teemme aivan uudella tasolla koko perheen voimin asioita, kuten ulkoilua, leipomista ja ääneen lukemista. On myös ilo huomata, että suhteeni lapseeni on syventynyt ja aivan eri tavalla on löytynyt uusia ”meidän juttuja”.
Pakko silti myöntää, että välillä sitä edelleen repii hiuksia päästään, kun ei meinaa millään keksiä mitään uutta tekemistä, niin itsellenikään kuin lapsellenikaan, eikä voi paeta valmiiden aktiiviteettituottajien taakse. Hieman yllättäen olen myös huomannut, että kokoontumisrajoitukset alkoivat vaikuttaa omaan henkiseen hyvinvointiini nopeammin kuin osasin odottaa. Olen tottunut näkemään ystäviä ja tuttuja tekemisen merkeissä: milloin kyse on ollut lautapelien pelaamisesta, milloin miekkailusta. Joka tapauksessa ystävien näkemiseen on minulla aina liittynyt jokin toiminta. Rajoitusten seurauksena toimintojen keksiminen on ollut haastavampaa ja olen huomannut, ettei minulla oikein ole ollut käytänteitä tai malleja ”vain olemiseen” tuttujen kanssa, mikä on välillä kiristänyt pinnaa. Onnekseni olen kuitenkin jo saanut onnistumisen kokemuksia etäyhteyksillä toteutettavista ajanvietteistä myös vapaa-ajallani, kun pelasimme etänä lautapelejä viime viikonloppuna ystäväporukkani kanssa.
Suositus etäyhteyksillä tapahtuvaan toimintaan onkin ollut yksi työtäni eniten haastavia asioita. Ryhmä- ja yhteisötoimintojen vaihtoehtoisen toteuttamisen suunnittelu on ollut paikoitellen raskasta, koska Talolla ei ole ollut käytänteitä netti- ja etätoimintoihin. Meillä kohtaaminen on painottunut erityisesti kasvokkain tapahtuvaan kanssakäymiseen. Toisaalta on ollut todella piristävää joutua suunnittelemaan uudenlaista toimintaa tai vaihtoehtoisia käytänteitä jo hyväksi todetuille toiminnoille (pyöräähän ei tarvitse keksiä uudelleen kokonaan). Korona tuo siis myös hyvääkin, kun tilanteeseen on ollut pakko sopeutua ja rohkeasti kokeilla uusia polkuja kävijöidemme kohtaamiseksi. Ideoita meillä onkin tullut loistavasti työporukalla ja koronarajoitusten vuoksi meillä on ollut aikaa lähteä niitä myös suunnittelemaan.
Olemme kuitenkin olleet jälleen uuden epävarmuuden äärellä: onko kävijöillämme ylipäätänsä tarvetta sille, että me työntekijät olisimme tavoitettavissa esim. Discordissa? Mitä todennäköisimmin heillä on jo omat yhteisönsä netissä, kenties pidemmältäkin ajalta. Tavallisessa arjessa Poikien Talo on ollut osalle kävijöistämme nettielämän vastapainoksi paikka, jossa toisia tavataan kasvotusten. Tungemmeko itseämme liikaa kävijöidemme elämään, jos pakolla vänkeämme itsemme erilaisiin etäyhteysalustoihin?
Uskon, että emme tunge. Nousujohteinen osallistujamäärä virtuaalikahveilla ja muissa korona-ajan toiminnoissamme toimii rohkaisuna uudenlaisten kohtaamiskanavien käyttöön. Lisäksi olemme soittaneet Joonaksen kanssa täysi-ikäisiä kävijöitämme läpi ja kyselleet kuulumisia. Osan kanssa rupattelut ovat olleet pidempiä, osan kanssa lyhyempiä, mutta pääsääntöisesti heistä on kuultanut läpi tunne, että kävijöistämme on ollut mukavaa, että soitamme. Osa kävijöistämme on myös todennut suoraan, että heillä ei ole tarvetta Talon etätoiminnoille. Siitäkin olen ollut kiitollinen, sillä on tärkeää, että kävijämme voivat ja uskaltavat sanoa mielipiteensä rehellisesti ja rohkeasti. Siten osaamme myös ohjata työpanostamme niiden suuntaan, jotka apua tai yhteyttä tarvitsevat nyt enemmän.
Näin erikoisina aikoina uskon, että on erityisen tärkeää pitää kontakteja yllä ja kysyä niin kävijöiltämme kuin itse kenenkin läheisiltä kuulumisia. Meidänkin soittoringin taustalla on kuitenkin ollut aito kiinnostus ja huoli siitä, miten kävijämme kokevat uuden ja oudon tilanteen ja miten heillä menee. Sinänsä on ollut opettavaista ja helpottavaa, kun on kuullut kävijöiden tunnelmia. Erityisesti heidän rauhallisuus on rauhoittanut minunkin mieltäni.
On ollut lämmittävää huomata, että korona-aikana uudenlainen yhteisöllisyys on pongahtanut pinnalle. Vaikka fyysinen läheisyys onkin kiellettyä, olemme ikään kuin lähentyneet henkisesti: korona ja sen vaikutukset koskettavat kaikkia. Uskon ja toivon, että pandemian mentyä ohi meille kaikille on jäänyt myös uusia, hyviä käytänteitä arkeen, oli sitten ”vain” läheisille soittaminen ja kuulumisten kyseleminen.
Mielenkiinnolla jään odottamaan, kuinka käy.
Juho Ljokkoi
Oulun Poikien Talon ohjaaja
P.S. Toisin kuin otsikko antaa ymmärtää, ei tämä varmasti jää viimeiseksi korona-aiheiseksi kirjoitukseksi yhtään missään.
