Tämä on tarina transmiehen identiteetin rakentamisesta. Poikien Talolla on siihen ollut suuri positiivinen merkitys. Se on auttanut näkemään, miten laajaa miehenä olo on.
Miksi juuri minä menin Oulun Poikien Talolle? Aika monen syyn ja mutkan kautta.
Taisi olla vuosi 2017, kun kävin tutustumassa siellä ensimmäistä kertaa.
Se aika oli järjestetty, eikä siellä ollut silloin ketään muita, kuin minä, Matti ja Mieskaveritoiminnan Raija. Raija ehdotti minulle Poikien Taloon tutustumista ja otti yhteyttä Mattiin. Tutustumiskäynnillä Matti vaikutti todella ystävälliseltä. Olo oli heti hyväksytty ja tervetullut. Fiiliksistä sai keskustella rauhassa.
Hain tuolloin elämänvaiheessani henkistä tukea ja sellaista ajanviettopaikkaa, jossa olisi miehiä tai miespuoleisia kavereita. Olin tuolloin 17-vuotias, hyvin yksinäinen ja surullinen nuori.
Minkä takia hain miehistä tukea ja seuraa?
Vajaa vuosi taaksepäin ennen Poikien Taloon tutustumista isäni kuoli aggressiiviseen luusyöpään, 51-vuotiaana. Olin tuolloin ja olen vielä tänäkin päivänä täysin isätön. Molemmat pappani ovat kuolleet jo aikoja sitten. Isän kaltaista rakkautta ei löydä mistään, mutta miehistä tukea, -mallia ja ystäviä kyllä.
Minulla ei ollut tuohon aikaan kuin pari naispuoleista kaveria ala-asteelta, joita näin joskus. Olin yksin amiksessa, koska en uskaltanut puhua kenellekkään enkä hankkia uusia ystäviä. Olin niin ahdistunut, sillä koulussa oli samoja tyyppejä, jotka kävivät myös saman peruskoulun. He siis tiesivät menneisyyteni ja minä olisin halunnut aloittaa alusta.
Halu aloittaa alusta oli sen takia, koska aloitin tuolloin hiljattain sukupuolenkorjausprosessini. Korjaan itseäni naisen kehosta mieheksi. En mennyt tuolloin täysin läpi miehestä, joten olo tuttujen tyyppien ympäröimänä oli tuskallista. Myös sosiaalisten taitojen ja tunteiden kanssa olin hyvin vaikea. Kävin läpi raskasta surua ja olin kokenut muutenkin koko murrosiän ajan, että en kuulu mihinkään.
Ensimmäisen kerran, kun menin Poikien Talolle oli jännittävää. Mietin, että onkohan siellä paljon porukkaa, minkälaisia tyyppejä siellä on ja onko siellä ketään entuudestaan tuttuja.
Kävelin alaoven jälkeen parit portaat ylöspäin ja avasin raollaan olevan talon oven.
Pari tyyppiä heti moikkasivat sisään astuessani. Riisuin kengät ja ulkotakin naulakkoon eteisessä ja kävelin varovasti kohti avointa tilaa. Talolla oli poikia kymmenkunta.
Sosiaalisten tilanteiden pelon omaamana oli uutta ja rauhoittavaa se, että tyypit moikkasivat, katsoivat silmiin ja jotku jopa kättelivät, kun tulin uutena talolle. Vaati se itseltäkin paljon rohkeutta kohdata uusia ihmisiä ja olen iloinen siitä, että uskalsin. Ei siinä menettänyt mitään, kun yritti.
Ohjaajat, kuten Matti ja Jussi loivat talolla kokoajan keskustelua ja kyselivät kuulumisia. Se loi tunteen siitä, että olen tervetullut ja jotakin kiinnostaa, mitä minulle kuuluu. Minulla on väliä. Tottakai minua jännitti mennä sinne, niin kuin varmasti jokaista. Kerta toisensa jälkeen kun kävin talolla, tutustuin muihin tyyppeihin pikkuhiljaa vähän paremmin. En koskaan pelännyt mennä sinne.
Millaisia tyyppejä talolla sitten oli?
Kävin Poikien Talolla “K18-kahveilla”, jolloin talolla oli siis 18-vuotiaita tai sitä vanhempia nuoria. Itse olin 17 ja pian täyttämässä 18 ja se oli aivan ok heille.
Talolla oli monenlaisia nuoria miehiä. Tyyppejä oli laidasta laitaan erilaisia. Moninaisuus on vahvuus, niin kuin se sanotaan.
Huomasin yhdellä tyypillä bändihupparin, juuri suosikkibändiltäni. Muistan jutelleeni hänen kanssaan kyseisestä musiikista hiukan.
Myös hyviä puheenaiheita muiden kanssa olivat videopelit, urheilulajit, harrastukset, jääkiekko ja uutiset. Aikalailla kaikki sellaiset “miesten jutut”. Kerrankin tuntui siltä, että täällä voi jutella asioista, joista olen oikeasti kiinnostunut, kun muualta arkielämästä ei niihin juttuihin juttukavereita löytänyt. Oli niin paljon asioita, jotka yhdistivät talon poikia. Jokaisella oli jokin oma juttu ja intohimo, ja vapaus jakaa sitä muille.
Poikien Talo tarjosi paljon hyviä muistoja. Osallistuin kahdelle kesän reissuille, jotka tehtiin Helsinkiin ja Tampereelle. Kävimme porukalla syömässä, museoissa, Tallinnassa, Särkänniemessä ja vietimme iltoja pelaillen lautapelejä. Reissut tarjosivat mukavaa yhdessäoloa ja kokemuksia uusista asioista.
Talolla käydessäni siellä järjestettiin myös usein ruuanlaittoa, teemailtoja ja peli-iltoja. Poikien Talolla usein tutustuttiin ja kokeiltiin uudenlaisia juttuja, mikä on todella hyvä juttu.
Nyt pari vuotta myöhemmin, kun asun muualla ja ajattelen kokemusta Poikien Talosta, niin minulla ei ole kuin positiivista sanottavaa. Poikien Talo on turvallinen paikka kohdata uusia tyyppejä ja saada uusia ystäviä. Tunne kuulua hyvään porukkaan, jossa kukaan ei syrji, vaan ollaan avoinmielisiä ja sujut kaikkien kanssa. Osallistuminen aktiviteetteihin on vapaaehtoista ja talolla saa olla täysin oma itsensä.
Poikien Talosta jäi lämmin muisto takaraivoon ja toivon kovasti, ettei sitä koskaan lopeteta. Talo on tärkeä, matalan kynnyksen apu pojille, joilla on vaikea elämäntilanne tai kokee olevansa yksinäinen. Talolle saa mennä kuka tahansa poika, mies ja nuori, sukupuolen moninaisuus huomioon ottaen.
Sanotaan, että sosiaaliset suhteet ovat yksi ihmisten perustarpeista. Jokainen kaipaa ympärilleen kavereita ja yhteisöä, johon kuulua. Oon huomannu omassa elämässäni, että kavereita ja yhteisöä kaipaa erityisesti silloin, kun niitä ei oo.
Mie muutin Ouluun toiselta paikkakunnalta vailla opiskelupaikkaa. Olin jotenkin aivan hukassa sosiaalisten piirien suhteen.
Koulun varjolla on helppo löytää uusia tuttavuuksia. Opiskelukaverien kanssa voi aina puhua kouluun liittyvistä asioista, esimerkiksi kursseista, opettajista ja projekteista, ja siten hiljalleen tutustua muihin. Tutustuminen uusiin ihmisiin ilman yhteisiä kokemuksia on paljon vaikeampaa, ja tuntuupi että ei sitä viitti tuntemattomillekaan keskellä katua alkaa höpöttämään omia kuulumisia. Juttelu ja ”small talk” tuntemattomien kanssa esimerkiksi kaupassa, uimahallissa, kahvilassa tai kirjastossa ei ainakaan vielä kuulu suomalaiseen tapakulttuuriin. Välillä mietin, että miten ihmeessä ikinä kukaan tutustuu yhtään kehenkään.
Mie kaipasin myös hirveästi porukkaan kuulumisen tunnetta, ja että olisin jonkin yhteisön jäsen. Minusta tuntui, että mie oon vaan yksinäinen möllöttäjä, yksiööni linnoittautunut työtön luuseri. Kaipasin muiden ihmisten näkemistä ja jonkun syyn lähteä käymään ulkona kämpästäni. Olin vähän eksyksissä, jokaisella elämän osa-alueella.
Nyt tuntuu, että oon täältä löytänyt kauan kaipaamani yhteisön. Poikien talon toiminta on tuonut paljon sisältöä arkeen, on kiva tulla jonnekin viettämään aikaa, ja jutella ihmisille. Välillä on kiva vaan olla, kuunnella puheen sorinaa ja seurata kun ihmiset juttelevat tai pelaavat pelejä.
Kaikista tärkein asia on kuitenkin tieto siitä, että on joku paikka, minne mennä ja tietää tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Olen sosionomiopiskelija ja olin Poikien Talolla harjoittelussa marras-joulukuussa 2019. Tulen täysin eri alalta, josta minulta löytyy usean vuoden työkokemus. Poikien Talo toimi itselleni ensimmäisenä harjoittelupaikkana ja kunnollisena kosketuksena sosiaalialan työympäristöön. Olin Poikien Talolla vajaat kuusi viikkoa ja tässä ajassa Talon erilaiset toiminnot tulivat minulle tutuiksi.
Ennen harjoittelun alkua havaitsin itsessäni pientä jännitystä, joka kuuluu asiaan uuteen työympäristöön mennessä. Mietin paljon, miten tulen pärjäämään vajaan vuoden opiskeluillani, mutta jännittäminen ja epäilykseni osoittautuivat turhiksi, sillä minut otettiin erittäin hyvin vastaan niin henkilökunnan kuin myös Talolla käyvin poikien ja miesten puolesta. ”Tuu omana ittenä!” slogan onkin erittäin osuva.
Näin alanvaihtajana Poikien Talo tarjosi minulle paljon käytännön oppia sosiaalialalla tehtävästä asiakastyöstä, mutten kuitenkaan halua lokeroida Poikien Talolla käyviä henkilöitä asiakkaiksi. Osallistuin kaikkiin yhteisötoimintoihin harjoitteluni aikana, lisäksi minulle tuli tutuksi erilaiset yksilö- ja ryhmätutustumiset ja myös Talon ulkopuolella pidettävät ”lautapelikahvit” OSAO:lla.
Mieleenpainuvimmat hetket harjoittelusta ovat alku ja loppu. Tulin jännittyneellä, mutta erittäin innokkaalla, asenteella oppimaan uutta ja harjoittelu tarjosi minulle ammatillisesti erittäin paljon. Paljon mielenkiintoisia keskusteluita eri aiheista, lukemattomia pelihetkiä ja paljon naurua. Kun mietin itseäni nuoriso-ohjaajana harjoittelun alussa ja lopussa, on ero valtava. Lopetin harjoittelun haikealla fiiliksellä, mutta monta kokemusta rikkaampana, joita on mukava muistella pimeänä talvena.
Suurimman vaikutuksen Poikien Talolla minuun teki yhteisöllisyys. Vaikka aluksi kaikki oli minulle uutta ja vierasta, ei se haitannut menoa. Henkilökunta ja kävijät muodostavat tiiviin yhteisön, jossa ketään ei jätetä yksin. Itse ihan yllätyin kuinka helppo minun oli lopulta lähteä mukaan toimintaan. Pelaaminen, jutteleminen tai ihan vain oleminen – Poikien Talolta löytyi aina tekemistä kaikille. Kokonaisuus muodostuu pienistä asioista, mutta sisään tullessa tervehtiminen ja kuulumisten kysely olivat asioita, joiden kautta toisista välittäminen näkyi kaikille. Nämä ovat pieniä, mutta erittäin tärkeitä asioita, jotka haluan muistaa ja sisällyttää omaan työhöni tulevaisuudessa.
Olli-Pekka Kallunki sosionomiopiskelija Lapin Ammattikorkeakoulusta
Vuonna 2020 tunnekasvatus on sanana jo monelle varsin tuttu. Tai ainakin se herättää jonkinlaisen mielikuvan kuulijassaan. Suomalaisessa tutkimuksessa termi on jo käytössä mutta esimerkiksi englanninkielisessä kirjallisuudessa käsitteelle löytyy ainakin neljä käännöstä. Marraskuussa Poikien Talolla kävi Oulun Ammattikorkeakoulusta journalismin opiskelija tekemässä haastattelua liittyen poikien ja nuorten miesten syrjäytymiseen. Haastattelun yhteydessä puhuimme myös tunnekasvatuksesta ja sen merkityksestä syrjäytymisen ehkäisyssä lyhkäisesti. Tämän myötä päätin vielä hieman enemmän perehtyä aiheeseen ja kirjoittaa siitä tämän blogitekstin.
Tarkastellaanpa ensin hieman tarkemmin, mitä sanat tunne ja kasvatus yksittäisinä tarkoittavat. Sanakirjan käännös tunteelle on seuraavan lainen: ”tunne tai emootio on jonkin tuntemuksen, kuten mielihyvän tai mielipahan tietoinen elämys. Tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa motiivien, tavoitteiden ja tiedonkäsittelyn ohella”. Kasvatus on määritelty puolestaan näin: ”Kasvatus on vaikuttamista jonkun henkiseen kehitykseen. Kasvatus on tavoitteellista toimintaa, jonka tarkoituksena on muuttaa yksilön ominaisuuksia haluttujen päämäärien mukaisesti. Laajan näkemyksen mukaan kasvatus kattaa kaikki kasvattajan tahalliset ja tahattomat teot, jotka vaikuttavat halutusti yksilön kehittymiseen”. Sanakirjan määritelmässä tunteesta puhutaan tietoisena elämyksenä. Se tuntuu kehossa. Miltä jokin sitten tuntuu, on useiden eri tekijöiden summa. Keskeisin tunnetta määrittävä tekijä on varmasti yksilöllinen temperamenttimme, eli miten ja millä tavoin reagoimme johonkin ärsykkeeseen. Voimme reagoida ärsykkeisiin luontaisen temperamenttimme myötä joko aktiivisesti tai passiivisesti. Tiivistetysti voitaisiin todeta, että tunnekasvatuksen tarkoituksena on opettaa yksilöä tunnistamaan omia, erilaisia tunnetilojaan sekä käsitellä ja ilmaista niitä sopivalla tavalla. Käsittelyyn liittyy tiiviisti tunteiden hallinta sekä tunteiden sanoittaminen. Tunnekasvatuksesta puhuttaessa on tosiaan hyvä huomioida myös termi tunneilmaisu, joka liittyy sekä kasvatukseen että kulttuuriin. Kulttuurimme määrittelee meille tietynlaisen pohjan sille, millaisia tunteita saamme hyväksytysti tuntea sekä ilmaista. Yksilölliset erot tunteiden ilmaisun tavoissa liittyvät tiiviisti erilaisiin kasvatusmalleihin sekä metodeihin.
Tunnekasvatuksen yhteydessä puhutaan tunnetaidoista. Tunnetaitoja ovat muun muassa kyky käsitellä ja ilmaista erilaisia tunteita tilanteeseen sopivalla tavalla, kyky sietää pettymyksiä sekä yksi tärkeimmistä on empatiakyky. Tunnetaitojen opettelu alkaa lapsena ja siinä vanhemmilla on suuri rooli, jotta lapsi oppii ja sisäistää erilaisia tunteiden käsittelytapoja. Lapsi oppii tunnetaitoja muun muassa havainnoimalla vanhempiaan sekä peilaamalla käyttäytymistä toisista ihmisistä. Aikuisen tehtävänä on toimia peilinä lapsen erilaisille tunteille ja näin ollen opettaa, miten erilaisiin tunnetiloihin reagoidaan. On erityisen tärkeää, että vanhempi on sinut omien tunteidensa kanssa. Tämä mahdollistaa lapsen ja aikuisen välittömän kohtaamisen. Tunteiden sanoittamisella vanhempi opettaa lapselle tunteiden tunnistamista. Lapsen tuntiessa pahaa oloa ja itkiessään, vanhempi voi ottaa lapsen syliin ja lohduttaa tätä silittämällä rauhallisesti. Lapselle puhuminen ja kertominen, että kaikki on hyvin, on tärkeää. Näin lapsi oppii säätelemään omaa tunnereaktiotaan. Tämä mahdollistaa myös turvallisuuden kokemisen. Kun lapsi oppii havainnoimaan itsessään tapahtuvia muutoksia ja ymmärtää mistä ne johtuvat, on hänellä turvallinen olla itsensä kanssa. Tunnetaitoja lapsi opettelee myös leikin kautta omien ikätovereiden kanssa.
Tunnekasvatus on otettu osaksi arkipäivän oppimista monissa Suomen päiväkodeissa sekä kouluissa. Uudessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa tunnekasvatuksen merkitys korostuu yhä enenevissä määrin. Koulun tehtävä myönteisten tunteiden mahdollistajana sekä itsetunnon vahvistajana on kasvanut. Perinteisten akateemisten taitojen ohella on tärkeää, että oppilas pääsee harjoittelemaan omien tunteiden tunnistamista, vuorovaikutusta sekä toimimista osana kouluyhteisöä. Tunnekasvatus myös liittyy laaja-alaisen oppimisen tavoitteisiin ja sisältöihin muun muassa äidinkielessä, ympäristöopissa, liikunnassa ja uskonnossa. Sillä on todettu olevan positiivisia vaikutuksia erilaisten taitojen oppimisessa ja edistämisessä sekä kasvua haittaavien tekijöiden vähentämisessä. Koulumaailmassa tunnekasvatuksella on saavutettu pitkäkestoisia vaikutuksia oppilaiden parantuneissa sosioemotionaalisissa taidoissa, positiivisessa elämänasenteessa sekä akateemisissa taidoissa. Päiväkodeissa harjoitellaan arkisten askareiden ohella myös tunnetaitoja erilaisten harjoitteiden avulla. Lapset pääsevät harjoittelemaan tunteiden ilmaisemista esimerkiksi värien avulla. Päiväkirjaan värittäminen päivän lopussa voi ilmaista, onko lapsen päivä ollut keltainen eli iloinen ja aurinkoinen vai onko päivää sävyttänyt tummat värit eli synkkyys tai surullisuus.
Tunnekasvatuksen merkitys on noussut myös julkiseen keskusteluun puhuttaessa nuorten pahoinvoinnista ja sen lisääntymisestä yhteiskunnassamme. Mielenterveyden erilaiset ongelmat ovat yhä nuorempien ongelma, puhumattakaan nuorista aikuisista. Syyt ovat moninaisia ja jokaisen kohdalla yksilöllisiä, mutta ajattelen että joitain keskeisiä asioita pystyy varmasti nimeämään. Tehokkuus yhteiskuntamme on vaikuttanut ihmisiin kiireellään. Aikaa aidolle kohtaamiselle on vähemmän. Suorittaminen on noussut monessa asiassa prioriteettinumero yhdeksi. Myös digitalisaatio on ajanut ihmisiä sähköisiin alustoihin, someen ja verkkoon. Kauemmaksi face to face tapahtuvasta vuorovaikutuksesta toistemme kanssa. Pohjimmainen tarve ei ole kuitenkaan hävinnyt mihinkään. Ihminen haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi sekä kohdatuksi omana itsenään, juuri sellaisena kun on. Nuorten kohdalla pahaa oloa voi aiheuttaa myös jonkinlainen vaikeus hyväksyä erilaisuutta. Vaikkakin globaali maailma on tuonut ihmisiä lähemmäksi toisiaan, tuntuu välillä siltä, että emme silti pysty hyväksymään riittävissä määrin erilaisuutta. Nuorilla on paljon paineita siitä, miltä he näyttävät ja miten heidän kuuluisi toimia ja käyttäytyä. Osa jää ulkopuolelle porukasta, ollessaan joltain osin massasta poikkeava. Outo ajatus sinänsä, että meidän kaikkien tulisi olla samanlaisia, toimia, taikka pukeutua saman lailla. Tunnetaitojen opettamisessa olisi tärkeää huomioida myös erilaisuuden kunnioittaminen. Sen, että joku toinen on ulkonäöltään tai vaikkapa puhetavaltaan erilainen, kun minä, ei tarvitse aiheuttaa minussa pelko –tai hyökkäysreaktiota. Vaan voisikin olla, että erilaisen ihmisen synnyttämä reaktio minussa onkin positiivinen ja kiinnostunut.
Suomalaisen kulttuurimme ongelmana on pitkään ollut tunteiden tukahduttaminen ja vaikeus puhua asioista. Uskon kuitenkin, että tämä asia on kehittymässä parempaan suuntaan. Tästä puhutaan nykyään paljon enemmän ja ongelma on tiedostettu. Niinpä sille voidaan myös tehdä jotain. Miehetkin ovat alkaneet puhua enemmän tunteista ja se on paljon hyväksyttävämpää kuin esimerkiksi neljä-viisikymmentä vuotta sitten. Termit ylisukupolvisuus, taakkasiirtymä ja tunneperimä ovat tulleet osaksi yleistä keskustelua. Voimme ymmärtää nykyään tiedon lisääntymisen myötä käyttäytymiseemme vaikuttavia, monien sukupolvien takaisia asioita. Tämä helpottaa niiden työstämistä. On hienoa huomata, että perinteiset rakenteet opetuksessa ja kasvatuksessa ovat menneet isoja harppauksia eteenpäin. Tämä mahdollistaa laajassa kuvassa myös kansanterveytemme kehittymisen parempaan suuntaan.
Kun siirryin Poikien Talolle töihin, ystävät, sukulaiset ja entiset työkaverit kyselivät paljon, mikä tehtäväni Poikien Talolla on tai mitä Poikien Talo ylipäätänsä tekee. Tällöin yleensä kerroin työmme tausta-ajatuksista (sukupuolisensitiivisyys, poikatyö, miestyö yms.) sillä tasolla, mitä itsekään vielä tuolloin Talon toiminnasta ymmärsin. Nykyään jatkan työnkuvani avaamista toteamalla, että käytännössä esim. yhteisötoiminnoissa pelaamme usein lautapelejä Talolla käyvien nuorten kanssa. Tällöin kerään usein hieman hämmentyneitä katseita ja huomaan, että sisälläni nousee tarve selittää (myös itselleni), miten sellaista työnkuvaa voi pitää ”oikeana työnä”.
No, miksi meillä pelataan lautapelejä ja miksi se on merkittävää toimintaa?
Lautapelaaminen on hauskaa ja siten motivoivaa. On hyvä muistaa, että toimintamme kohderyhmää yhdistää jollain tapaa yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Erinäisistä syistä Talollamme käyvillä pojilla ja miehillä ei välttämättä ole montaa ystävää tai ryhmää, joiden kanssa viettää vapaa-aikaa. Yksinäisyyden kokemuksen pitkittyessä on kotoa poistuminen voinut tulla haastavaksi ja kynnys ovesta ulos lähtemiseen korkeaksi. Tällöin on tärkeää, että toimintamme on motivoivaa ja siinä on jokin koukku, jolla toiminnassa mukana olevia saadaan tulemaan paikalle. Lautapelit toimivat siihen hyvin vastauksena, koska ne toimivat hauskana ajanvietteenä. Kaikki toiminnassamme mukana olevat kaverit eivät tietenkään innostu lautapelien pelaamisesta ja heille olemassaolomme tarjoaa paikan, jossa keskustella työntekijöidemme tai toisten saman ikäisten kanssa tai jossa ”vain” olla ja saada ryhmä ympärilleen. Emme siis pakota ketään pelaamaan lautapelejä, jos se ei kiinnosta. Kuitenkin pelisessiot ovat vahva osa yhteisötoimintaamme, sillä suuri osa kävijöistämme tykkää pelata lautapelejä, mutta ilman Poikien Taloa heillä ei välttämättä olisi paikkaa ja ryhmää pelien pelaamiseksi.
Hauskuuden lisäksi lautapelien pelaamiseen on useita muitakin syitä. Monilla kävijöistämme on mm. sosiaalisten kontaktien vähyyden vuoksi eri asteisia haasteita sosiaalisessa kanssakäymisessä. Erityisesti keskustelun aloittaminen on osalle kävijöistämme haastavaa, koska he saattavat miettiä paljon esimerkiksi sitä, miten asettavat sanansa sekä sitä, kuullaanko ja kuunnellaanko heitä. Osalla ei välttämättä myöskään ole selkeää kuvaa siitä, miten keskustelu toisen ihmisen kanssa aloitetaan, tai rohkeutta keskustelun aloittamiseen. Tällöin lautapelien säännöt ja pelimekaniikka voivat toimia helpottavana tekijänä, kun kaikilla pelaajilla on tieto, mitä pelissä tehdään ja miten peli toimii. Silloin kontaktin luominen toiseen ihmiseen on helpompaa: ”Ostan sinulta kiveä kahdella kolikolla.” Pelit ja siten saadut kokemukset luovat kävijöillemme myös aiheita, joista jutella yhdessä toisten kanssa. Kenties kontaktin ottaminen toisiin on sitten jatkossa helpompaa.
Pelit mahdollistavat lisäksi omien ja muiden tunteiden kohtaamisen ja sanoittamisen. Enkä tarkoita ainoastaan vain voitosta tai häviöstä nousevia tunteita, vaan myös pelaamisen aikana syntyviä jännityksen, ilon, epävarmuuden, onnen tai harmituksen tunteita. Turvallisessa ja hyväksyvässä ympäristössä tunteiden kohtaaminen ja käsittely helpottavat varmasti itseymmärrystä sekä tunteiden kohtaamista myös muissa ympäristöissä. Tunteet ja niistä puhuminen tai niiden sanoittaminen ovat kokemukseni mukaan osalle kävijöistämme haasteellinen asia. Yksi lähtökohtamme onkin tarjota turvallinen ja kiusaamisvapaa tila, johon jokainen voi tulla omana itsenään, myös tunteidensa kanssa.
Laajemman kuvan lautapelien (tai pelien ylipäätänsä) käyttämisestä sosiaalityössä ja sen hyödyistä saa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) julkaisemasta kattavasta artikkelista. Sitä lukiessani huomasin nyökytteleväni usein, että näin juuri se menee meilläkin. Suosittelen siis vahvasti tutustumaan kyseiseen artikkeliin!
Vaan kuten tämän tekstin alussa totesin, on minun pitänyt oikeuttaa lautapelien pelaaminen osana työnkuvaani myös itselleni. Tykkään nimittäin pelata lautapelejä vapaa-ajallanikin ja siten olen huomannut kamppailevani useampaan otteeseen seuraavan ajatuksen kanssa: saako työkseen tosiaan tehdä asioita, joista oikeasti nauttii?
Saa. Se myös kannattaa, sillä kun ihmisen intohimo ja mielenkiinto tehtävään asiaan on aitoa, vaikuttaa se positiivisesti myös kanssaihmisiin. Ja se, jos mikä, on tärkeää.
Juho Ljokkoi Kirjoittaja on Oulun Poikien Talon ohjaaja ja intohimoinen, vaikkakaan ei kovin hyvä, lautapelaaja
Poikien Talolla elokuun lopussa alkanut Miesten vuoro on kokoontunut nyt kymmenen kertaa joka tiistai. Alun perin Helsingissä aloitettu Kohtaus Ry:n ja Metropolia Ammattikorkeakoulun yhteistyöhanke Niko 97, on nyt saanut Oulussa jo hieman jalansijaa Poikien Talon ja Oulun Kaupungin Nuorisopalveluiden yhteistyönä. Miesten vuoro on avoin keskustelufoorumi kaikille 18-29 vuotiaille miehille, sukupuolen moninaisuus huomioiden. Miesten vuoron lähtökohtana on tarkoitus ennaltaehkäistä miesten syrjäytymistä sekä tukea kokonaisvaltaista hyvinvointia. Keskiössä on avoin puhekulttuuri, joka samalla rikkoo vanhanaikaisia käsityksiä siitä, ettei mies puhu eikä pussaa. Miesten vuorolla on joka kerta jokin tietty teema, josta yhdessä keskustellaan, samalla hyödyntäen erilaisia osallistamisen keinoja. Syksyn aikana Oulun Miesten vuorolla ollaan keskusteltu Mies 2019 –käsitteestä, ystävyydestä ja ihmissuhteista, yksinäisyydestä, seksuaalisuudesta, seurustelusta ja parisuhteesta sekä vapaa-ajasta. Myös erilaisia miestarinoita ollaan päästy kuulemaan. Miehiä toiminnassa on ollut mukana kahdesta kuuteen.
Miesten vuoron toisen ohjaajan roolista olen päässyt todistamaan sitä hienoa tosiasiaa, että kyllä miehetkin puhuvat ajatuksistaan ja tunteistaan, kun tilanne ja porukka ovat sopivat. Olemme puhuneet todella laajasti miehen elämän niin arkisista asioista, kun sitten myös erilaisista haasteista siinä. Olemme pohtineet miehen roolia yhteiskunnassamme ja erilaisia odotuksia,joiden ympäröimänä mies joskus kokee olevansa. Keskusteluissa on noussut esiin ylisukupolvisuus ja sen vaikutus meihin miehiin. Miesten ystävyydestä ja ihmissuhteista saimme aikaan mielenkiintoisia porinoita, joista miehet nostivat tärkeimmiksi osa-alueiksi keskinäisen kunnioituksen ja luottamuksen. Yksinäisyyttä ja sen ilmentymistä kävimme läpi kahdella kerralla peräkkäin ja esiin nousi muun muassa miesten kokema emotionaalinen yksinäisyys sekä ihmisen suuri tarve tulla nähdyksi ja kohdatuksi juuri omana itsenään. Joskus myös muutto toisesta maasta voi aiheuttaa monia kulttuurisia haasteita, joihin sopeutuminen voi viedä pitkänkin ajan. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei aina ole niin helppoa eikä mutkatonta.
Seksuaalisuudesta keskustellessamme on esiin noussut selkeästi sen monimuotoisuus ja erilaisten mallien vaikutus oman seksuaali-identiteetin muodostumisessa. Miehet ovat pohtineet muun muassa oman kasvuympäristön ja asenneilmapiirin vaikutusta seksuaalisuuteensa. Kehonkuvaa, itsetuntoa sekä kosketuksen tärkeyttä ei voi jättää missään nimessä mainitsematta. Rakkaudesta ja sen eri ilmenemismuodoista totesimme yksissä tuumin, sen olevan tärkein asia elämässä.
On ollut hienoa nähdä, kuinka rohkeasti miehet ovat uskaltautuneet avaamaan jopa oman elämänsä tarinoita vuorolla. Väittäisin, että tarvetta miesten avoimelle puhekulttuurille on paljon olemassa. Voi toki olla vaikea löytää oikeanlaista väylää siihen, kenelle puhuisi asioistaan ja millä tavoin. Miesten kulttuurissa tekeminen ja jonkinlainen selviytymismentaliteetti ovat mitä luultavimmin vielä isossa roolissa ja vaikuttavat tapaamme toimia ja käyttäytyä. Se, että sallimme miesten rikkoa myös tätä myyttiä, voi edistää huomattavalla tasolla meidän miesten hyvinvointia sekä elämäniloa.
Joonas Koskela Poikien Talon ohjaaja
Miesten vuoro jatkaa toimintaansa tiistai päivissä aina jouluun asti ja toivommekin tavoittavamme vielä useita uusia oululaisia miehiä. Haluaisitko sinä päästä kertomaan oman tarinasi toisille miehille tai tunnetko jonkun jonka tarina ansaitsisi tulla kuulluksi? Mikäli kiinnostuit Miesten vuorosta, tule rohkeasti mukaan tai ole yhteydessä Joonakseen.
”Orlanen kylä on kuolemassa. Aiemmin niin kukoistavasta pienestä yhteisöstä on tullut lukittujen ovien ja pelokkaiden kasvojen sokkelo. Ulkopuolisia kartetaan ja kaupankäynti on näivettynyt. Huhut kiertävät, muuttuen yhä villimmiksi joka kierroksella. Kauhistuneet viljelijät pakenevat kodeistaan, jättäen maatilansa ilman selityksiä. Toiset yksinkertaisesti vain katoavat…
Kukaan ei tunnu tietävän Orlanen kuihtumisen syytä – miksi mitään johtolankoja ei löydy? Ketkä kulkevat vääristyneiden varjojen pimeydessä öisin? Mikä on kaupungin vallanneen turmion taustalla?”
Näillä saatesanoilla aloitimme muutama viikko sitten uuden pöytäroolipelikampanjan, jonka vapaaehtoisemme Juha oli luonut meille Dungeons&Dragons (D&D) –maailmaan. Takana on nyt kolme pelikertaa. Tässä blogitekstissä on tarkoitus hieman valottaa roolipelin toimintaa, sankarijoukkiomme matkaa sekä ajatuksia roolipelaamisesta. Äänessä Talon uusin vahvistus Juho.
”Vain rohkea ja taitava seikkailijajoukko voi selvittää Orlanen pimeän salaisuuden.”
Roolipeliin tarvitaan tietenkin hahmot jokaiselle pelaajalle. Hahmon voi luoda esimerkiksi itse käyttäen apuna D&D-oppaita, Dungeon Master eli pelinvetäjä voi antaa valmiit hahmot pelaajille tai hahmon voi luoda itselleen esimerkiksi ns. hahmogeneraattorilla, joita netin syövereistä löytyy. Meidän kampanjassamme loimme hahmomme itse. Siten ensimmäinen pelikertamme koostui suurimmilta osin hahmojen luomisesta. Valitsimme hahmoillemme aluksi lajin (mm. kääpiö, örkki, metsähaltia, puolituinen, menninkäinen, ihminen jne.) ja luokan (mm. velho, munkki, paladin, samooja, bardi jne.). Lisäksi määrittelimme niille kyvyt ja taidot sekä valitsimme aloitusaseet, -taiat ja -tavarat. Ja saadaksemme hahmoille lihaa luiden päälle, kehittelimme niille nimet ja lyhyet taustatarinat.
Näin roolipelien ensikertalaisena, jolle D&D:n maailma ei ollut entuudestaan tuttu, olin uuden ja jännittävän edessä. Hahmon luonnin yhteydessä huomasin pysähtyväni useasti pohtimaan, mihin suuntaan haluan hahmoani viedä. Upotanko hahmooni omia ominaisuuksiani tai luonteenpiirteitäni? Vai revittelenkö ja teen siitä jotain aivan itsestäni poikkeavaa? Uskoisin, että myös ryhmän pojat kävivät samanlaista prosessia läpi ainakin jollain tapaa. Hahmojen synnyttäminen ei ollut pelkästään mielenkiintoinen, vaan myös todella hauska prosessi. Oli hienoa päästä seuraamaan, kuinka ryhmässä mukana olevat pojat uppoutuivat hahmojensa luomiseen jutellen ja pohtien hahmojensa kykyjä. Innostus oli käsin kosketeltavaa!
Lopulta, intensiivisen session jälkeen, seikkailun aloittivat metsähaltia Aeric, puolituinen Lurjake, ihmisylimys Helm Rowan, suurhaltia Laucian Intzur ja menninkäinen Rimbliff ja pääsimme uppoutumaan itse tarinaan.
”Ganzen kaupungin pormestari palkkasi meidät selvittämään veljenpoikansa katoamista. Aina niin ahkera ja tunnollinen poika oli lähtenyt lomalla jonkun tytön matkaan – eikä ollut koskaan palannut. Jäljet viittasivat Orlanen kylään. Matkalla Orlaneen jouduimme taisteluun, kun törmäsimme epäilyttävään sakkiin, joka oli kidnappaamassa erään perheen poikaa. Taistelussa kohtasimme myös oudon, muodonmuutostaikuuden uhriksi joutuneen olennon. Mistä oikein on kyse? ”
Fantasiasta aina kiinnostuneena on helppo ymmärtää, miten D&D on levinnyt ja paisunut kulovalkean tavoin ympäri maailmaa tunnetuksi roolipeliksi. Sillä onhan se erittäin mukaansatempaavaa ja koukuttavaa, kun tuntuu kuin olisi fantasiakirjan, -elokuvan tai –videopelin sisällä pelinvetäjän kuvatessa edessä avautuvaa näkymää. Ja mikä parasta, maailmaan voi vaikuttaa lähes rajattomasti! Roolipelaaminen on oikeastaan yhteistä tarinankerrontaa, jossa pelinvetäjä on luonut rungon (alkutilanne, tavoite, lopetus) tarinalle. Tätä tarinaa pelaajat täydentävät pelin edetessä reagoimalla pelinvetäjän kuvailemiin tapahtumiin. Pelinvetäjä sitten määrittelee, miten pelaajien suunnitelmat ja aikeet toteutetaan tai niitä testataan.
Paljonhan D&D:ssä siis heitetään noppaa, mikä nostaa ns. noppatuurin merkitystä pelin etenemisessä. Toisaalta, eihän oikeassakaan maailmassa kaikki aina onnistu ensimmäisellä kerralla ja siten on pystyttävä reagoimaan yllättäviin tilanteisiin. Osa roolipelaamisen kutkuttavuudesta piileekin juuri siinä, että koskaan ei voi tietää, onnistuuko jossain koittamassaan toiminnossa ja mitä seuraamuksia siitä syntyy, jos toiminnossa ei onnistukaan. Tämä pakottaa (vai antaa mahdollisuuden?) nopeiden valintojen ja päätösten tekemisiin. Ja luo varsin hauskoja hetkiä, kun esim. kirveenheitto ei onnistukaan, vaan kirves lentää metritolkulla maalin ohi osuen vanhaan puuhun, joka räsähtäen kaatuu vaunujen päälle. Minulla varsinkin tuntuu olevan erityisen huono noppatuuri, mutta onneksi tarinamme saa sitten sitäkin eeppisemmät juonikuviot.
”Saavuimme vankkureidemme kanssa Orlanen kylään aamutuimaan. Kylässä vallitsi hiljaisuus – ihmisiä ei juuri näkynyt. Ja nekin kyläläiset, joita huomasimme, pakenivat koteihinsa ja pälyilivät epäileväisinä meitä ikkunan raoista. Paikallisen konstaapelin kanssa juttelu herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi tietoa. Kuitenkin yksi asia oli varmaa: jotain hämärää oli tekeillä. Päätimme saamamme vihjeen mukaisesti käydä vierailemassa toisessa kylän majataloista, Kultaisessa jyvässä. Se oli virhe, sillä jouduimme väijytykseen.”
No, miksi tätä nyt sitten tehdään Poikien Talolla? Onhan se nyt vaan aivan sairaan hauskaa! Vakavammin todettuna, roolipelien kyky avata ovia erilaisille kokeiluille ja tarinoille sekä itsensä haastamiselle sopii varsin hyvin Talomme toiminta-ajatukseen. Roolipelatessa voi, jos vain sallii itsensä, kokeilla mitä monipuolisempia asioita, esim. käyttäytymismalleja jotka eroavat omista, luontaisista malleista. Myös roolipelaamisen tarinavetoisuus, pelaajilta vaadittava yhteistyö ja kommunikaatio sekä lievä epävarmuus siitä, mitä seuraavan nurkan takana piilee, luovat pelikerroista miellyttävän sosiaalisen tapahtuman.
Kaiken kaikkiaan tavoitteenamme on saada roolipelit jatkossa vahvemmin ja aktiivisemmin osaksi Talon toimintaa. Pyrimme aktiivisesti kokeilemaan uusia asioita ja siten kehittämään toimintaamme. Roolipelaaminen on nyt yksi uusista kokeilustamme. Ja jo nyt vaikuttaa, että kysyntää sille on enemmänkin.
Juho Ljokkoi Poikien Talon ohjaaja
”Selvisimme nipin napin väijytyksestä, muutama meistä oli jo lähellä kuolemaa. Majatalon isäntä vaikutti selvästi olevan sitonut itsensä Orlanen kylää pimentävään verkkoon. Harmittavasti hän kuoli taistelussa, joten emme voineet nyhtää häneltä lisätietoa. Majatalo vaikutti kuitenkin olevan täynnä salaisuuksia ja kellarista löysimmekin salaoven, joka johti maanalaiseen käytävien verkostoon. Päätimme uhata pimeyttä ja astuimme luolastoon, kun nenämme täytti epäkuolleiden haju…”
Olen juuri aloittanut työni Oulun Poikien Talolla ohjaajana kevään ajaksi. Aiempaa työkokemusta on kertynyt nuoriso-ohjaajan työstä reilun neljän vuoden ajalta. Ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka on minulle henkilökohtainen oman elämänhistoriani kautta ja on mietityttänyt minua paljon, ajatellen nykyistä yhteiskuntaamme poikien sekä nuorten miesten näkökulmasta.
Mitä on elämä pojan tai nuoren miehen näkökulmasta silloin, kun ei tunnu kuuluvansa siihen joukkoon, mihin erilaisten yhteiskunnallisten -sekä sukupuoleen liittyvien odotusten mukaan pitäisi asettua?
Nyt kirjoitan nimenomaan omasta näkökulmastani ja siitä, miten minä olen asiat kokenut. Olen kokenut elämässäni olevani aina hieman erilainen poika ja mies, siitä näkökulmasta, etten ole pystynyt asettumaan niin sanottuihin ” perinteisen suomalaisen miehen” odotusarvoihin ja asenteisiin. Olen ollut pienestä pitäen herkkä ja tunteva sekä nyt jälkeenpäin oivallettuani myös erittäin taiteellinen. Olen ollut sosiaalinen, mukautuvainen ja erilaisissa porukoissa olen luontevasti luonut hyvää ja rentoa fiilistä. Jotkut saattavat pitää minua myös hauskuuttajana.
Käytännön tasolla monet perinteiseen poikamaisuuteen sekä miehisyyteen liittyvät asiat ovat tuntuneet minusta ainakin osittain vierailta. Kärjistetysti en ole koskaan ollut kiinnostunut tekniikasta, en metsästyksestä, en autojen rassailusta enkä myöskään ole kuunnellut Popedan ukko metsoa täysillä autossani. En ole pitänyt itsestäni isoa mölyä enkä myöskään ole korostanut saavuttamiani asioita liikaa muille. Olen hyväksynyt erilaisuutta ja pitänyt sitä hienona piirteenä ihmisissä. Ihmissuhteissani olen arvostanut syvällisiä keskusteluja ja olen tykännyt pohtia maailman menoa.
Kokemus ja tunne siitä, että on erilainen, kun muut oman ikäiset sukupuolen edustajat, ovat saaneet minut pitkän aikaan vetäytymään omaan kuoreeni. Oman aidon itsen näyttäminen muille on tuntunut hankalalta ja se on pelottanutkin. On hurjaa, kuinka paljon me ihmiset kaipaamme sekä haemme hyväksyntää muilta ihmisiltä. Jopa niin paljon, että muutamme omaa käyttäytymistämme muiden mukaiseksi. Samalla oma ajattelumme muuttuu. Identiteettimme voi tämän seurauksena rakentua väärälle pohjalle. Saatamme rakentaa kokonaisen oman minän muiden ihmisten näköiseksi, jolloin varsinainen ydinminä jää piiloon kaiken taakse.
Minulla havahtuminen ja herääminen itseni hyväksymisestä on syntynyt pikkuhiljaa. Tähän on vaikuttanut kaksi isoa tekijää. Toinen näistä on se, että minulla on ollut ympärilläni ihmisiä, joiden seurassa olen voinut olla oma itseni. Kaikkine epävarmuuksineni. Olen tullut hyväksytyksi heidän parissaan. Toinen iso tekijä on ollut oman taiteellisuuden löytäminen viimeisten vuosien aikana. Tällä tarkoitan sitä, kun aloin noin kolme vuotta sitten raapustella runoja itsekseni. Muistan, kun yhtenä päivänä päässä alkoi pyöriä tekstejä, jotka piti siinä samassa suurin piirtein oksentaa paperille. Tekstit vaan alkoivat puskea jostain läpi. Tästä jatkumona seurasi uusien runojen kirjoittamista, novelli tekstiä sekä myöskin yhden oman biisin tekeminen. Hieman myöhemmin, kauan sisällä kytenyt palo näyttelemiseen vahvistui niin suureksi, että rohkaistuin ilmoittautumaan harrastelijateatteriin. Nyt olen harrastanut teatteria reippaat kaksi vuotta ja olen saanut olla mukana kahdessa eri produktiossa.
Myös valokuvaaminen on tullut mukaan harrastuksiini viimeisen kahden vuoden aikana.
Oma kokemus itsestäni nuorena poikana sekä nykyään aikuisena miehenä, joka on ollut hyvinkin epävarma itsestään ja omasta olemisestaan, on muuttunut monen kokemuksen myötä hirvittävän paljon. Kirjoittaminen, teatteri sekä valokuvaaminen on avannut itsessäni lukuisia tunnepuolen lukkoja sekä vääristyneitä ajattelumalleja. Kohdatuksi tuleminen sellaisten ihmisten parissa, jotka hyväksyvät aidosti, on entisestään vahvistanut omaa kasvuprosessiani.
Vaikkakin elämme vuotta 2019 ja ihmisten asenteet toisiaan kohtaan sekä erilaiset stereotyyppiset ajattelutavat ovat muuttuneet huomattavasti parempaan ja avarakatseisempaan suuntaan, väittäisin että suomalaisessa yhteiskunnassa on yhä edelleen syvällä käsitykset siitä, millaisena suomalainen poika ja mies nähdään. Ne ovat hyvinkin kulttuurisidonnaisia seikkoja. Osa miehisistä ajattelu –ja käyttäytymistavoista ovat opittuja ja kulkevat sukupolvelta toiselle. Pieni poika oppii usein isältään asioita mallioppimisen kautta. Juurikin monet käyttäytymiseen, asenteisiin ja suhtautumistapoihin liittyvät asiat ovat tällaisia. Kun poika kasvaa ja oma identiteetti alkaa rakentua, käy yleensä niin, että osa näistä opituista tavoista ja asenteista hylätään ja osa niistä kulkee mukana osana itseä. Suuria heräämisiä voi tulla silloin, kun tajuaa että jokin opittu ei olekaan itsestä hyvältä tuntuva ajattelu –tai toimintatapa. Tällaisen opitun tavan hylkääminen ja muuttaminen voi vaatia todella suurta kamppailua itsensä kanssa, mikäli paine ulkoa päin on suuri. Nuorena haluamme usein miellyttää vanhempiamme ja tämän vuoksi omaksi itseksi kasvaminen voi olla kivuliastakin erinäisten odotusten ristipaineessa.
Olen sitä mieltä, että poikien ja nuorten miesten kasvamista omaksi itsekseen tulisi kaikin mahdollisin keinoin tukea. Kasvatuksessa tulisi huomioida tunnetaitojen opettamista paljon nykyistä enemmän, sillä koen sen olevan yksi tärkeimmistä opeista jonka poika voi saada. Tulisi antaa tilaa kokeilla erilaisia asioita sekä opettaa, että virheiden tekeminen ei ole huono asia, vaan ennen kaikkea saa mokata. Tärkeintä on, että niistä ottaa opikseen. Tunnetaitojen opettamisen yhteydessä kulkee käsi kädessä myös puhumisen taito. Olisi hienoa, kun tästä suomalaisten miesten ”puhumattomuuden taakasta” voitaisi päästä pikkuhiljaa pois. Ja minä kyllä uskon, että nykyinen nuori sukupolvemme on tässä asiassa jo ison askeleen meitä ”vanhempia” edellä.
Poikien Talon työn lähtökohtana on sukupuolisensitiivinen poika –ja miestyö, jossa jokainen poika ja mies kohdataan yksilöllisesti. Talo on matalan kynnyksen kohtaamispaikka, jonka keskiössä on sosiaalinen vahvistaminen. Talolla jokainen saa olla juuri oma itsensä, ilman minkäänlaisia odotusarvoja tai ennakkoluuloja. Poikien Talolle voit tulla viettämään vapaa-aikaasi pelailemalla, hengaamaalla tai ihan vai juttelemalla työntekijöiden sekä muiden poikien ja miesten kanssa.
Talolla tehdään yksilötyötä, jonka yksi muoto on seksuaalineuvonta. Seksuaalineuvonnassa voit jutella seksuaaliterveyteen liittyvistä asioista varaamalla yksilöajan. Yksilötyön lisäksi järjestetään ohjattua ryhmätoimintaa, josta esimerkkinä juuri alkanut Luova ryhmätoiminto. Luovassa kokeillaan ohjatusti erilaisia taidelähtöisiä menetelmiä kuten luovaa kirjoittamista, valokuvaamista sekä improvisaatiota.
Joonas Koskela
Kirjoittaja on Poikien Talon ohjaaja
Oulun kaupungin nuorisopalvelut tarjoavat monipuolisia palveluja eri-ikäisille lapsille ja nuorille. Laajuudestaan huolimatta palvelut eivät ole riittäviä tai tarpeeksi yksilöityä kaikille asiakasryhmille. Tämän vuoksi tarvitaan yhteistyökumppaneita, jotka täydentävät ja jakavat vastuuta palveluiden tuottamisesta. Esimerkiksi nuorisotilatoimintaan eivät kaikki nuoret rohkene tulla. Syynä voi olla arkuus toimia isossa ryhmässä, siksi tuleekin olla vaihtoehtoisia, maksuttomia palveluja näille nuorille. Lisäksi osa tytöistä ja pojista tarvitsee erityistä tukea ja kannustamista olemaan oma itsensä ja toimimaan tasavertaisessa vuorovaikutussuhteessa toistensa kanssa.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on kokenut voimakaan rakennemuutoksen. Muutos on koskenut kaikkia yhteiskunnan sektoreita, mukaan lukien nuorille suunnatut palvelut. Julkinen rahoitus on vähentynyt, mikä näkyy vähenevinä palveluina. Tässä tilanteessa onkin entistä haastavampaa kohdentaa ja eriyttää palveluja esim. vain poikatyöhön. Tähän tarvitaan asiaan perehtyneitä ja osaavia yhteistyötahoja. Heikentynyt taloudellinen kehitys näkyy myös palvelutarpeen kasvuna. Osa nuorista voi entistä huonommin ja köyhien nuorten osuus kasvaa. Tässä tilanteessa on erityisen tärkeää löytää yhteistyökumppaneita ja rakentaa yhteinen palvelutarjotin.
Oulussa nuorisopalveluiden ja Vuolle Setlementti ry:n tekemällä yhteistyöllä on pitkät perinteet. Erityisesti Tyttöjen Talon ja Poikien Talon kanssa tehty yhteistyö on ollut suunnitelmallista ja vastannut hyvin nuorten tarpeisiin. Nuorisotilojen rinnalle onkin rakentunut uudenlaisia toimintaympäristöjä, jotka antavat mahdollisuuksia ja tiloja niin tytöille kuin pojille. Näin sukupuolen mukaan eriytyneet ryhmät tarjoavat mahdollisuuden oman sukupuoli-identiteetin kehittymiselle. Parhaimmillaan eriytyneet ryhmät rohkaisevat tyttöjä ja poikia pohtimaan asioita, joita he eivät sekaryhmässä kehtaisi tai uskaltaisi tehdä. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että nuorten kanssa toimivilla aikuisilla on riittävä koulutus ja erityinen perehtyneisyys ko. tehtävään.
Nuorisopalveluiden näkökulmasta katsottuna yhteistyö esim. Poikien Talon kanssa on hyvin monipuolista ja kehittyy jatkuvasti. Työtä tehdään monilla tasoilla, erikseen ja yhdessä. Nuorisopalveluiden ohjaajat ovat kokeneet erityisen rikastuttavaksi sellaiset työmuodot, joissa työskennellään työparina. Työpari työskentelyssä opitaan koko ajan toisilta ja voidaan kummankin osaamista hyödyntää poikien parhaaksi.
Toivonkin, että Tyttöjen ja Poikien Talot jatkavat edelleen toimintaansa Oulussa. Yhdessä olemme enemmän.
Riitta Veijola
Palvelupäällikkö
Sivistys- ja kulttuuripalvelut /nuorisopalvelut
