Olen juuri aloittanut työni Oulun Poikien Talolla ohjaajana kevään ajaksi. Aiempaa työkokemusta on kertynyt nuoriso-ohjaajan työstä reilun neljän vuoden ajalta. Ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka on minulle henkilökohtainen oman elämänhistoriani kautta ja on mietityttänyt minua paljon, ajatellen nykyistä yhteiskuntaamme poikien sekä nuorten miesten näkökulmasta.
Mitä on elämä pojan tai nuoren miehen näkökulmasta silloin, kun ei tunnu kuuluvansa siihen joukkoon, mihin erilaisten yhteiskunnallisten -sekä sukupuoleen liittyvien odotusten mukaan pitäisi asettua?
Nyt kirjoitan nimenomaan omasta näkökulmastani ja siitä, miten minä olen asiat kokenut. Olen kokenut elämässäni olevani aina hieman erilainen poika ja mies, siitä näkökulmasta, etten ole pystynyt asettumaan niin sanottuihin ” perinteisen suomalaisen miehen” odotusarvoihin ja asenteisiin. Olen ollut pienestä pitäen herkkä ja tunteva sekä nyt jälkeenpäin oivallettuani myös erittäin taiteellinen. Olen ollut sosiaalinen, mukautuvainen ja erilaisissa porukoissa olen luontevasti luonut hyvää ja rentoa fiilistä. Jotkut saattavat pitää minua myös hauskuuttajana.
Käytännön tasolla monet perinteiseen poikamaisuuteen sekä miehisyyteen liittyvät asiat ovat tuntuneet minusta ainakin osittain vierailta. Kärjistetysti en ole koskaan ollut kiinnostunut tekniikasta, en metsästyksestä, en autojen rassailusta enkä myöskään ole kuunnellut Popedan ukko metsoa täysillä autossani. En ole pitänyt itsestäni isoa mölyä enkä myöskään ole korostanut saavuttamiani asioita liikaa muille. Olen hyväksynyt erilaisuutta ja pitänyt sitä hienona piirteenä ihmisissä. Ihmissuhteissani olen arvostanut syvällisiä keskusteluja ja olen tykännyt pohtia maailman menoa.
Kokemus ja tunne siitä, että on erilainen, kun muut oman ikäiset sukupuolen edustajat, ovat saaneet minut pitkän aikaan vetäytymään omaan kuoreeni. Oman aidon itsen näyttäminen muille on tuntunut hankalalta ja se on pelottanutkin. On hurjaa, kuinka paljon me ihmiset kaipaamme sekä haemme hyväksyntää muilta ihmisiltä. Jopa niin paljon, että muutamme omaa käyttäytymistämme muiden mukaiseksi. Samalla oma ajattelumme muuttuu. Identiteettimme voi tämän seurauksena rakentua väärälle pohjalle. Saatamme rakentaa kokonaisen oman minän muiden ihmisten näköiseksi, jolloin varsinainen ydinminä jää piiloon kaiken taakse.
Minulla havahtuminen ja herääminen itseni hyväksymisestä on syntynyt pikkuhiljaa. Tähän on vaikuttanut kaksi isoa tekijää. Toinen näistä on se, että minulla on ollut ympärilläni ihmisiä, joiden seurassa olen voinut olla oma itseni. Kaikkine epävarmuuksineni. Olen tullut hyväksytyksi heidän parissaan. Toinen iso tekijä on ollut oman taiteellisuuden löytäminen viimeisten vuosien aikana. Tällä tarkoitan sitä, kun aloin noin kolme vuotta sitten raapustella runoja itsekseni. Muistan, kun yhtenä päivänä päässä alkoi pyöriä tekstejä, jotka piti siinä samassa suurin piirtein oksentaa paperille. Tekstit vaan alkoivat puskea jostain läpi. Tästä jatkumona seurasi uusien runojen kirjoittamista, novelli tekstiä sekä myöskin yhden oman biisin tekeminen. Hieman myöhemmin, kauan sisällä kytenyt palo näyttelemiseen vahvistui niin suureksi, että rohkaistuin ilmoittautumaan harrastelijateatteriin. Nyt olen harrastanut teatteria reippaat kaksi vuotta ja olen saanut olla mukana kahdessa eri produktiossa.
Myös valokuvaaminen on tullut mukaan harrastuksiini viimeisen kahden vuoden aikana.
Oma kokemus itsestäni nuorena poikana sekä nykyään aikuisena miehenä, joka on ollut hyvinkin epävarma itsestään ja omasta olemisestaan, on muuttunut monen kokemuksen myötä hirvittävän paljon. Kirjoittaminen, teatteri sekä valokuvaaminen on avannut itsessäni lukuisia tunnepuolen lukkoja sekä vääristyneitä ajattelumalleja. Kohdatuksi tuleminen sellaisten ihmisten parissa, jotka hyväksyvät aidosti, on entisestään vahvistanut omaa kasvuprosessiani.
Vaikkakin elämme vuotta 2019 ja ihmisten asenteet toisiaan kohtaan sekä erilaiset stereotyyppiset ajattelutavat ovat muuttuneet huomattavasti parempaan ja avarakatseisempaan suuntaan, väittäisin että suomalaisessa yhteiskunnassa on yhä edelleen syvällä käsitykset siitä, millaisena suomalainen poika ja mies nähdään. Ne ovat hyvinkin kulttuurisidonnaisia seikkoja. Osa miehisistä ajattelu –ja käyttäytymistavoista ovat opittuja ja kulkevat sukupolvelta toiselle. Pieni poika oppii usein isältään asioita mallioppimisen kautta. Juurikin monet käyttäytymiseen, asenteisiin ja suhtautumistapoihin liittyvät asiat ovat tällaisia. Kun poika kasvaa ja oma identiteetti alkaa rakentua, käy yleensä niin, että osa näistä opituista tavoista ja asenteista hylätään ja osa niistä kulkee mukana osana itseä. Suuria heräämisiä voi tulla silloin, kun tajuaa että jokin opittu ei olekaan itsestä hyvältä tuntuva ajattelu –tai toimintatapa. Tällaisen opitun tavan hylkääminen ja muuttaminen voi vaatia todella suurta kamppailua itsensä kanssa, mikäli paine ulkoa päin on suuri. Nuorena haluamme usein miellyttää vanhempiamme ja tämän vuoksi omaksi itseksi kasvaminen voi olla kivuliastakin erinäisten odotusten ristipaineessa.
Olen sitä mieltä, että poikien ja nuorten miesten kasvamista omaksi itsekseen tulisi kaikin mahdollisin keinoin tukea. Kasvatuksessa tulisi huomioida tunnetaitojen opettamista paljon nykyistä enemmän, sillä koen sen olevan yksi tärkeimmistä opeista jonka poika voi saada. Tulisi antaa tilaa kokeilla erilaisia asioita sekä opettaa, että virheiden tekeminen ei ole huono asia, vaan ennen kaikkea saa mokata. Tärkeintä on, että niistä ottaa opikseen. Tunnetaitojen opettamisen yhteydessä kulkee käsi kädessä myös puhumisen taito. Olisi hienoa, kun tästä suomalaisten miesten ”puhumattomuuden taakasta” voitaisi päästä pikkuhiljaa pois. Ja minä kyllä uskon, että nykyinen nuori sukupolvemme on tässä asiassa jo ison askeleen meitä ”vanhempia” edellä.
Poikien Talon työn lähtökohtana on sukupuolisensitiivinen poika –ja miestyö, jossa jokainen poika ja mies kohdataan yksilöllisesti. Talo on matalan kynnyksen kohtaamispaikka, jonka keskiössä on sosiaalinen vahvistaminen. Talolla jokainen saa olla juuri oma itsensä, ilman minkäänlaisia odotusarvoja tai ennakkoluuloja. Poikien Talolle voit tulla viettämään vapaa-aikaasi pelailemalla, hengaamaalla tai ihan vai juttelemalla työntekijöiden sekä muiden poikien ja miesten kanssa.
Talolla tehdään yksilötyötä, jonka yksi muoto on seksuaalineuvonta. Seksuaalineuvonnassa voit jutella seksuaaliterveyteen liittyvistä asioista varaamalla yksilöajan. Yksilötyön lisäksi järjestetään ohjattua ryhmätoimintaa, josta esimerkkinä juuri alkanut Luova ryhmätoiminto. Luovassa kokeillaan ohjatusti erilaisia taidelähtöisiä menetelmiä kuten luovaa kirjoittamista, valokuvaamista sekä improvisaatiota.
Joonas Koskela
Kirjoittaja on Poikien Talon ohjaaja
Oulun kaupungin nuorisopalvelut tarjoavat monipuolisia palveluja eri-ikäisille lapsille ja nuorille. Laajuudestaan huolimatta palvelut eivät ole riittäviä tai tarpeeksi yksilöityä kaikille asiakasryhmille. Tämän vuoksi tarvitaan yhteistyökumppaneita, jotka täydentävät ja jakavat vastuuta palveluiden tuottamisesta. Esimerkiksi nuorisotilatoimintaan eivät kaikki nuoret rohkene tulla. Syynä voi olla arkuus toimia isossa ryhmässä, siksi tuleekin olla vaihtoehtoisia, maksuttomia palveluja näille nuorille. Lisäksi osa tytöistä ja pojista tarvitsee erityistä tukea ja kannustamista olemaan oma itsensä ja toimimaan tasavertaisessa vuorovaikutussuhteessa toistensa kanssa.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on kokenut voimakaan rakennemuutoksen. Muutos on koskenut kaikkia yhteiskunnan sektoreita, mukaan lukien nuorille suunnatut palvelut. Julkinen rahoitus on vähentynyt, mikä näkyy vähenevinä palveluina. Tässä tilanteessa onkin entistä haastavampaa kohdentaa ja eriyttää palveluja esim. vain poikatyöhön. Tähän tarvitaan asiaan perehtyneitä ja osaavia yhteistyötahoja. Heikentynyt taloudellinen kehitys näkyy myös palvelutarpeen kasvuna. Osa nuorista voi entistä huonommin ja köyhien nuorten osuus kasvaa. Tässä tilanteessa on erityisen tärkeää löytää yhteistyökumppaneita ja rakentaa yhteinen palvelutarjotin.
Oulussa nuorisopalveluiden ja Vuolle Setlementti ry:n tekemällä yhteistyöllä on pitkät perinteet. Erityisesti Tyttöjen Talon ja Poikien Talon kanssa tehty yhteistyö on ollut suunnitelmallista ja vastannut hyvin nuorten tarpeisiin. Nuorisotilojen rinnalle onkin rakentunut uudenlaisia toimintaympäristöjä, jotka antavat mahdollisuuksia ja tiloja niin tytöille kuin pojille. Näin sukupuolen mukaan eriytyneet ryhmät tarjoavat mahdollisuuden oman sukupuoli-identiteetin kehittymiselle. Parhaimmillaan eriytyneet ryhmät rohkaisevat tyttöjä ja poikia pohtimaan asioita, joita he eivät sekaryhmässä kehtaisi tai uskaltaisi tehdä. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että nuorten kanssa toimivilla aikuisilla on riittävä koulutus ja erityinen perehtyneisyys ko. tehtävään.
Nuorisopalveluiden näkökulmasta katsottuna yhteistyö esim. Poikien Talon kanssa on hyvin monipuolista ja kehittyy jatkuvasti. Työtä tehdään monilla tasoilla, erikseen ja yhdessä. Nuorisopalveluiden ohjaajat ovat kokeneet erityisen rikastuttavaksi sellaiset työmuodot, joissa työskennellään työparina. Työpari työskentelyssä opitaan koko ajan toisilta ja voidaan kummankin osaamista hyödyntää poikien parhaaksi.
Toivonkin, että Tyttöjen ja Poikien Talot jatkavat edelleen toimintaansa Oulussa. Yhdessä olemme enemmän.
Riitta Veijola
Palvelupäällikkö
Sivistys- ja kulttuuripalvelut /nuorisopalvelut
Elinkeinoelämän valtuuskunta, EVA julkaisi helmikuussa analyysin ”Kadonneet työmiehet”, jossa paneuduttiin lähes pysyvästi työelämän ulkopuolelle jääneisiin parhaassa työiässä oleviin 25-54-vuotiaisiin miehiin. Suomessa on vajaat 1,1 miljoonaa edellä mainittuun ikäryhmään kuuluvaa miestä, joista töissä käy noin 805 000, työttöminä työnhakijoina on 130 000, opiskelijoina 39 000, eläkeläisinä 41 000 ja muita työelämän ulkopuolella olevia miehiä on noin 50 000. Jos työttömistä vaikeasti työllistyvät lisätään työelämän ulkopuolisiin miehiin, niin meillä on yhteensä 79 000 kadonnutta työmiestä työelämän ulkopuolella. Raportissa eräs silmiin pistävä piirre on nuorten miesten työllisyysasteen raju tiputus. Esimerkkinä 27-vuotiaiden nuorten miesten työllisyysaste on tippunut vuodesta 1989 vuoteen 2015 18:sta prosenttiyksiköllä (1989: 86% /2015: 68%).
Kävin Poikien Talon edustajana huhtikuun lopulla vierailulla SAK:n tiloissa Tasa-arvoasianneuvottelukunnan miesjaoston kanssa. Saimme kunnian kuulla ansioituneilta tutkijoilta Tapio Bergholmilta ja Pekka Myrskylältä tiukan faktapitoisen alustuksen aiheesta miehet ja tasa-arvopolitiikka, jossa paneuduttiin koulutuksen sukupuolittuneisiin haasteisiin, työttömyyteen sekä eliniän ennusteisiin. Alustuksessa tuotiin esille, että samanaikaisesti kuin naisten työllisyys on parantunut, niin miesten työllisyys on rapautunut dramaattisesti.
Yhteiskunnan suuri rakennemuutos ja globaalit työmarkkinat ovat vaikuttaneet tarjolla oleviin töihin. Ennen nuorille miehille löytyi töitä, jos koulu ei napannut tai sen suorittamiseen ei saanut tukea. Työpaikkojen muutos koulutusasteen mukaan on kuitenkin ollut suuri. Vain peruskoulun käyneiden työpaikat ovat vähentyneet systemaattisesti ja työpaikoilla on nykyjään enemmän maistereita kun perusasteen koulutuksen käyneitä. Suurena haasteena tässä on, että miehistä 50 prosentilla on vain perusasteen koulutus ja saman aikaisesti perusasteen käyneiden työllisyysprosentti on n. 45 (alentunut 19,9 % vuodesta -87). Moni työikäinen mies on rakenne muutoksessa jäänyt siis työelämän ulkopuolelle. eikä heille näyttäisi valitettavasti olevan tarjolla oikein mitään mielekästä tekemistä yhteiskunnassamme.
Mikä sitten on tarjolla ratkaisuksi tähän isoon yhteiskunnalliseen ongelmaan? Poikia ja miehiä ei tule syyttää tästä, mutta miesten ei pidä myöskään uhriutua tai katkeroitua asian äärellä. Erityisesti tulisi kiinnittää huomiota yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin, kouluttaa ja jakaa tietoa poikien parissa työskenteleville sekä huoltajille. Pojille pitäisi jo pienistä pitäen ryhtyä opettamaan vastuuta, empatiataitoja ja asioista huolehtimista siinä missä tytöillekin ikätasonsa mukaisesti. Pojat eivät ole vain poikia ja tapa, millä poikia kasvattajina kohtaamme on avainasemassa, jotta miehet löytävät paikkansa yhteiskunnan rakennemuutoksessa. Miesjaoston kokouksessa Monimuotoiset perheet ry:tä edustava Anna Moring toi esille Opetushallituksen julkaiseman oppaan ”Tasa-arvotyö on taitolaji”, josta löytyy hyviä toimenpiteitä kasvatusalan ammattilaisille. Poikien Talolla näemme, että poikien sukupuolisensitiivinen kohtaaminen on keino, jolla voidaan saada aikaan muutosta parempaan.
Tilastoiden valossa poikien koulutus on keskeisessä asemassa. Koulutukseen sekä poikien opiskelutaitojen tukemiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota. Bergholm toi esille, että ammattikoulussa on myös tarpeen opettaa teoreettista tietoa käytännön tekemisen lisäksi, jotta tulevaisuudessa miehillä on valmiudet jatko-opiskeluun. Poikien kohdalla myös lukemaan kannustaminen, keskusteleminen sekä muut sanavarastoa kasvattavat toimenpiteet ovat keskeisiä ja tähän me jokainen poikia kohtaava pystymme osallistumaan. Pelkästään iltasatuja pienille pojille lukemalla voidaan edistää poikien tulevaisuuden opiskeluvalmiuksia. Myös yksinäisyys on eräs tekijä, joka yhdistää monia työelämän ulkopuolella olevia miehiä. Tarjoamalla turvallisia ja mielekkäitä yhteisöjä pojille, joiden kautta saadaan kokemuksia merkityksellisenä olemisesta suhteessa muihin ihmisiin, voidaan vahvistaa poikien ja miesten kuuluvuuden tunnetta laajemminkin yhteiskuntaan.
Bergholm toi vielä esille Paavo Arhinmäen ministerinä asettaman mieskysymyksiä tasa-arvopolitiikassa pohtineen työryhmän loppuraportin edelleen ajankohtaisia toimenpide-ehdotuksia, joita nykyinen hallitus ei ole valitettavasti käyttänyt tasa-arvopolitiikan strategisina linjauksina. Olimme Helsingin Poikien Talolta mukana työryhmässä ja suosittelemme kaikkia tutustumaan raporttiin.
Jotta emme maalaile liian synkkää kuvaa tulevaisuudesta, niin täytyy muistaa, että moni miesnäkökulmasta keskeinen tasa-arvopoliittinen kysymys on mennyt myös eteenpäin. Bergholm muistutti, että tasa-arvomiesten on syytä olla rauhan asialla. Jos rauha yhteiskunnassamme jatkuu, niin joskus vuoden 2040 jälkeen meillä on yhtä paljon miehiä kuin naisia. Syitä tähän on miesten tupakanpolton dramaattinen vähentyminen, elintapasairausten ehkäisy, ruokavalion parantaminen, liikennekuolleisuuden ja tapaturmien vähentyminen. Lisäksi miesten eliniän ennuste kasvaa nopeampaa vauhtia, kun naisten ja jos vauhti pysyy tasaisena, niin yhden pikaisen laskelman mukaan joskus 2090-luvulla miehet ja naiset elävät keskimääräisesti yhtä pitkään. Suunta on siis oikea, mutta poikien ja miesten parissa tehtävälle hyvinvointityölle näyttäisi olevan edelleen tarvetta. Siksi on tärkeätä, että meillä on Poikien Talon kaltaisia paikkoja, joissa tehdään konkreettisia ja vaikuttavia toimenpiteitä poikien ja nuorten miesten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistämiseksi.
Kalle Laanterä Yksikön johtaja Poikien Talo – Helsinki Kalliolan Nuoret ry
Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan (TANE) tavoitteena on sukupuolten välinen tasa-arvo yhteiskunnassa. TANE:n tehtävänä on nostaa esiin sukupuolten epätasa-arvoa ylläpitäviä rakenteita ja toimia aktiivisesti niiden poistamiseksi. TANE on parlamentaarinen neuvottelukunta, jonka valtioneuvosto asettaa eduskunnan toimikaudeksi. Helsingin Poikien Talo on toiminut TANE:n miesjaostossa asiantuntijajäsenenä vuodesta 2012. www.tane.fi
Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja. Useimmilla meistä on tarve jakaa kokemuksia toisen ihmisen kanssa, tuntea kuuluvuutta johonkin ryhmään, tulla kohdatuksi, kuunnelluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olemme. Positiiviset ja vastavuoroiset ihmissuhteet lisäävät hyvinvointia ja edistävät terveyttä.
Kuitenkin noin joka kymmenes suomalainen lapsi, nuori ja nuori aikuinen kokee vakavaa, kroonista yksinäisyyttä. Ajoittaista yksinäisyyttä kokee suuri osa – joidenkin arvioiden mukaan jopa 70% – lapsista ja nuorista. Yksinäisyys on negatiivinen, ei-toivottu kokemus. Yksinäisyyden kokeminen on eri asia kuin yksin oleminen. Yksin oleminen on vapaaehtoista ja toivottua, siihen liittyy valinnan mahdollisuus – tänä iltana haluan olla yksin, huomenna vietän aikaa toisten kanssa. Yksinäisellä ihmisellä samanlaista valinnan mahdollisuutta ei ole olemassa. Ei ole ketään kelle soittaa ja pyytää viettämään aikaa yhdessä. Yksinäisyyden kokemisella voi erityisesti pitkään jatkuessaan olla vakavia terveyttä ja hyvinvointia heikentäviä seurauksia.
Viimeistelen parhaillaan väitöskirjatutkimustani, jossa olen tutkinut pohjoissuomalaisten miesten ja naisten yksinäisyyttä lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen sekä tilasto- että haastatteluaineistojen avulla. Tutkimukseen haastateltiin sellaisia nuoria aikuisia, jotka ilmoittivat yläkouluaikoinaan olleensa erittäin yksinäisiä.
Tutkimustulosteni pohjalta yksinäisyys näyttäytyy vaikeana, moniulotteisena kokemuksena, jonka syntymiseen vaikuttavat monet toisiinsa kietoutuneet ja kasautuvat subjektiiviset, sosiaaliset, tilanteiset, kontekstuaaliset ja sosiokulttuuriset tekijät. Yksinäisyyden kokemisen vakavuus ja intensiteetti myös näyttää vaihtelevan elämänkulussa, haastateltujen nuorten aikuisten yksinäisyys kulki kuutta erilaista polkua pitkin. Pitkäänkin jatkunut yksinäisyys saattoi lievittyä ajoittain, tai loppua kokonaan.
Yhteistä vakavaa pitkäkestoista yksinäisyyttä kokeville oli kouluaikoina koettu ryhmän ulkopuolelle sulkeminen ja tähän kietoutuvat muut moninaiset kouluväkivallan kokemukset. Haastateltuja oli aktiivisesti vältelty, pilkattu, heidän kanssaan ei oltu haluttu tehdä ryhmätöitä, eikä kukaan halunnut olla heidän kaverinsa. Samanaikaisesti yksinäiset syyttivät yksinäisyydestään itseään. Tutkimukseen haastatellut nuoret aikuiset miehet luettelivat tekijöitä, jotka he kokivat erottaneen heidät muista luokan pojista kouluaikoinaan. He kuvasivat itseään liian hiljaisiksi sekä syrjään vetäytyneiksi ja pohtivat kuinka heidän olisi pitänyt olla kouluaikoinaan jollakin tapaa erilainen; reippaampi, äänekkäämpi, liikunnallisempi ja suositumpi. Ulossulkemisen syyt ja kouluväkivallan kokemukset liittyivät usein siihen, että poika poikkesi jollakin tapaa koululuokkaan rakentuneista kulttuurisista järjestyksistä ja käytänteistä, erityisesti sukupuolittuneista, (hetero)normatiivisista tavoista olla poika. Pitkään jatkunut vältteleminen, syrjintä ja muut kouluväkivallan kokemukset johtivat hankalaan yksinäisyyden kierteeseen, jota vakavimmillaan seurasi itsetuhoisuutta ja masennusta. Vasta ulkopuolinen apu katkaisi kierteen ja samalla yksinäisyydenkin kokeminen alkoi lieventyä ja myös loppua. Samankaltainen dynamiikka näkyi myös haastateltujen naisten kokemuksissa.
Tutkimuksessa havaittiin myös toisenlainen yksinäisyyden polku, joka ei ollut merkittävästi lieventynyt nuoreen aikuisuuteen tultaessa. Syinä nuorten aikuisten naisten ja miesten yksinäisyyteen olivat kavereiden ja parisuhteen puute sekä yksinasuminen. Usein paikkakunnan vaihdokset hankaloittivat uusien sosiaalisten suhteiden solmimista. Erään miehen kohdalla yksinäisyyden kokemus kietoutui työttömyyteen. Hän tunsi painetta ja sitä seurannutta ahdistusta siitä, että ei noussut joka aamu töihin. Hänelle viikonloput olivat hankalia; tuntui, että perjantai- tai lauantai-iltaisin pitäisi lähteä jonnekin, tehdä jotakin muiden ihmisten kanssa. Jälleen sosiaaliset ja kulttuuriset normit liittyen niin sosiaalisiin suhteisiin kuin vapaa-ajanviettotapoihinkin ja näyttivät syventävän yksinäisyyden kokemista. Yksinäisyyttä syvensi oman tilanteen vertailu muihin; tässä elämänvaiheessa minun pitäisi olla sosiaalisempi, minulla pitäisi olla enemmän ystäviä, minulla pitäisi olla jo vakituinen työpaikka auto, asunto, avioliitto ja perhe.
Moniulotteisen yksinäisyyden lievittämiseen ei ole olemassa yksinkertaista ratkaisua. Koulu on keskeinen yksinäisyyden kokemisen paikka – yksinäisyyden kokemisen syventymistä voitaisiin ennaltaehkäistä pitämällä huolta hyvästä ja turvallisesta kouluilmapiiristä, kehittämällä sosiaalisia taitoja, opettamalla myötätuntoa ja painottamalla sitä, että jokaisella on oikeus olla itsensä. Opettajan on hyvä tuntea koululuokan sosiaaliset järjestykset ja hierarkiat ja puuttua kouluväkivaltaan ja kaverisuhdeongelmiin yhteistyössä oppilaiden, vanhempien ja muiden koulun ammattilaisten kanssa. Sosiaalinen media voi myös tarjota monenikäisille mahdollisuuden päästä eroon yksinäisyydestä. Liittymällä sosiaalisen median ryhmään, jossa on saman henkisiä ihmisiä tutustumisen muihin voi aloittaa pienin askelin.
Tutkimukseen haastattelut kuitenkin painottivat, että hyvin keskeistä olisi tarjota nuorille ja nuorille aikuisille matalan kynnyksen turvallisia ajanviettopaikkoja jonne kuka tahansa uskaltaa tulla omana itsenään ja jossa voi tavata muita ihmisiä kasvotusten. Oulun Poikien talo on tällainen paikka, jonka toimintaan ovat tervetulleita 12-28-vuotiaat pojat ja nuoret miehet. Poikien talon työotteen ja yhteisen monipuolisen tekemisen kautta kuulumisen tunnetta ja luottamuksellisia ja turvallisia sosiaalisia suhteita toisiin aletaan rakentamaan ja vahvistamaan. Poikien talolla pojat ja nuoret miehet kohdataan aidosti. Tämä on yksi yksinäisyyden lievittymisen avaintekijöistä.
Anna Reetta Rönkä tohtorikoulutettava Oulun yliopistosta
Afgaanipoika Yusuf asui maalla ja kävi kotikylänsä koulua ja välillä koraanikoulussa. 15-vuotias Yusuf on monilapsisen perheen keskimmäinen lapsi. Äiti elätti perhettä ompelijana. Yusufin isä oli kadonnut taisteluissa pari vuotta aikaisemmin. Yusuf tykkäsi pelata kavereiden kanssa fudista. Välillä piti auttaa äitiä sisarusten hoidossa ja toriostoksilla. Siskot auttoivat äitiä ruuan laitossa.
Yhtenä päivänä Yusufin kouluun tuli miehiä aseiden kanssa. Miehet uhkasivat, että kaikkien poikien pitäisi liittyä heidän joukkoonsa. Miehet puhuivat pahaa muista alueella toimivista ryhmistä.
Yusufin äiti päätti, että Yusufin pitää lähteä pakoon ennen kuin miehet tulevat takaisin. Sukulaiset keräsivät rahaa salakuljettajan järjestämään matkaan. Alkoi pitkä ja monivaiheinen rekkamatka muiden pakenevien kanssa.
Lopulta Yusuf päätyi Iraniin, missä hän teki rakennustyömaalla raskasta ja pitkää päivää, josta maksettiin vähän palkkaa. Iraniin olisi ollut vaikea jäädä, koska afgaaneja syrjittiin eikä ollut mahdollista olla laillisesti maassa. Yusuf onnistui säästämään rahaa ruokaan ja jatkomatkaan.
Matka jatkui, mutta yllättäen salakuljettajat jättivät Yusufin ja muita afgaaneja Turkin rajalle, missä heidät ryöstettiin. Myöhemmin rannikolla Yusuf näki meren ensimmäistä kertaa. Noustessaan laivaan Yusuf tajusi, että on menossa jonnekin tosi kauas. Äidin ikävä ja huoli sairaasta isoveljestä olivat koko ajan mielessä.
Noin puolen vuoden kuluttua kotikylästä lähdön jälkeen Yusuf saapui monen sattuman kautta Suomeen, josta ei tiennyt etukäteen mitään. Yusuf majoitettiin alaikäisille turvapaikanhakijoille tarkoitettuun ryhmäkotiin Espoossa. Yusuf jakoi huoneen viiden muun erimaalaisen nuoren kanssa. Yusufista tuntui hyvältä, kun työntekijät kysyivät mitä kuuluu ja miten voit, ja hän sai lämmintä ruokaa.
Yusufille kerrottiin, että Suomeen on tullut tavallista enemmän turvapaikanhakijoita ja että sen takia on niin täyttä, että hänet siirretään pian ryhmäkotiin toiseen kaupunkiin Ouluun, Pohjois-Suomeen. Kerrottiin myös, että turvapaikkahakemuksen käsittely voi kestää suuren tulijamäärän takia pitkään. Nyt pitää odottaa kärsivällisesti eikä vielä voi tietää, saako jäädä tänne.
Yusufilla on ollut tapaamisia ja haastatteluja sosiaalityöntekijän, poliisin, terveydenhoitajan ja lakimiehen kanssa. Yusuf on alkanut toipua kokemastaan ja saanut puhelinyhteyden äitiin. Yusuf ei halua huolestuttaa äitiä eikä kerro nukkumisvaikeuksistaan. Yusuf kertoo, että on aloittanut suomen kielen kurssin, päässyt uimarannalle, oikean fudisseuran treeneihin ja syönyt ekan kerran ravintolassa.
Yusuf ei vielä ole tavallisessa koulussa. Hän haluaisi saada suomalaisia kavereita, kaipaa tekemistä ja muuta ajateltavaa. Työntekijät ovat kertoneet erilaisista harrastuksista, se kuulostaa kivalta, mutta aloittaminen jännittää. Yusuf tietää, ettei luultavasti voi saada perhettään Suomeen, mutta tulevaisuuden toivoa tuo haave rakennusalan opinnoista. Niille taidoille olisi käyttöä Suomessa ja kotimaan uudelleen rakentamisessa.
Teksti: projektipäällikkö Anna Mikkonen
Kuva: projektityöntekijä Tiuku Pennola
/ Vauvaperhe turvapaikanhakijana –projekti, Ensi- ja turvakotien liitto
”Pojat ei puhu ne juo bissee ja hameen alle ne vilkuilee”. Siihen lauseeseen on tehokkaasti ladattu stereotyyppisiä ajatuksia pojista. Ei puhu, juo bissee, hameen alle vilkuilee. Puhuvat ja keskustelevat pojat ovat tätä päivää, samoin kuin nuoret, niin tytöt kuin pojatkin, jotka eivät juo. Entäpä jos pojat eivät vilkuilekaan hameen alle? Jos he vilkuilevat toisten poikien treenattuja hauiksia, kiristäviä farkkuja tai niskan vahvaa kaarta?
Seksuaalisuus on tärkeä osa identiteettiä. Millä tavalla poika on poika, mies on mies – tai tyttö on tyttö, nainen on nainen. Ensimmäinen ajatus on, että täällä sivistyneessä Euroopassa olemme avoimia ja hyväksyviä, ja totta kai jokainen voi olla omanlaisensa. Kuitenkin yleisesti puhutaan ”kaapista ulos tulemisesta”, kun nuori tai aikuinen kertoo julkisesti olevansa jotain muuta kuin heteroseksuaalinen. On hienoa, että Poikien Talolle on saatu seksuaalineuvoja, jonka kanssa pojat ja nuoret miehet voivat keskustella seksuaalisuuteen liittyvistä henkilökohtaisista ja joskus vaikeistakin asioista.
”Pojat on poikii, pa-pa-paukuttaa pallei.” Oli seksuaalinen suuntautuminen mitä tahansa, merkittävää on tyytyväisyys omaan kehoonsa. Six-pack, leveät hartiat, treenatut hauikset. Onko ne saavutettava, jotta ympäristö katsoisi hyväksyvästi? Oman hyväksyvän katseen lapset oppivat vanhemmiltaan, ja myös Poikien ja Tyttöjen Taloilla tehdään nuoria vahvistavaa työtä. Seksuaalikasvatuksen tavoitteina on mm niin asenteiden kuin tietojen ja taitojenkin edistäminen yksilön kohdalla, mutta myös edistää tasapainoa oman minäkäsityksen ja ulkomaailman nuoresta antaman käsityksen välille. Oman kehon ja itsensä hyvänä näkeminen ovat avaimia tasapainoiseen, tyydyttävään arkeen ja elämään. Kun itsensä näkee riittävän hyvänä, voi alkaa rakentamaan oman näköistä elämää myös suhteessa toisiin ihmisiin.
”Aina ne pojat hakkaa ovee pojat pojat hakkaa ovee tytöt tytöt odottee.” Ihmiset ympärillä, media ja kulttuuri luovat paineita siitä, miten poikien ja tyttöjen tulisi toimia. Vaatii vahvuutta nähdä niiden läpi, ja tehdä niin kuin itselle on luontaista ja helppoa. Joskus tyttö voikin olla se, joka paukuttaa ovea, ja poika odottelee. Seksuaalineuvonnan tavoitteita on niin sukupuolten ja yksilöiden välisen tasa-arvon kuin myös seksuaaliterveyden edistäminen. Nuorten kanssa työskentelevien tulee mahdollistaa pojille ja tytöille erilaisten todellisuuksien ja omannäköisen tulevaisuuden näkeminen.
Poikien tai Tyttöjen Talo voi olla merkittävässä roolissa silloin, kun nuori miettii itseään ja oman elämänsä suuntaa. Ymmärrys nuoren kasvusta ja kehityksestä, elämänkulkuun ja seksuaalisuuteen liittyvistä asioista vahvistaa ammatillisuutta ja osaamista nuoren kohtaamisessa. Talojen tehtävänä on auttaa nuoria löytämään jokin tai joitakin asioita, mitkä kiinnostavat, tuovat iloa ja osaamisen tunnetta. Niiden tunteiden päälle on hyvä alkaa rakentamaan sitä identiteettiä ja elämää, mikä tuntuu merkitykselliseltä ja arvokkaalta.
Nuorisotyön luonteeseen on perinteisesti kuulunut eräänlainen määrittelemättömyys ja vaikeasti hahmotettavuus. Nuorisotyön toimintakenttä on laaja, sitä toteuttavia toimijoita ja tehtävänimikkeitä sen sisällä löytyy paljon. Oulun kaupungilla on tällä hetkellä noin parikymmentä nuorisotaloa/-tilaa. Yhteisiä arvoja, toimintaperiaatteita ja sääntöjä on luonnollisesti olemassa ja luotu, mutta todennäköisimmin talotoimintaa toteutetaan silti Oulussa parillakymmenellä eri tavalla. Nuorisotalolla työskentelevien ohjaajien omilla ambitioilla ja osaamisella on merkittävä vaikutus siihen, millainen arvomaailma ja työkulttuuri nuorisotalolla kulloinkin on voimissaan ja kuinka sitä rakennetaan ja kehitetään. Myös alueelliset erityispiirteet, kävijäkunta ja paikan historia olennaisesti vaikuttavat kunkin nuorisotalon toimintaan. Näillä tiedoilla on helppo todeta, ettei minun näkemyksiäni sellaisenaan voi eikä tule yleistää koskemaan nuorisopalveluita kokonaisuudessaan.
Tällä hetkellä Oulun kaupungilla on käynnissä 2-vuotinen hanke, jonka päämääränä on tavoitteellisen nuorisotyön perussuunnitelman luominen. Suunnitelmassa kuvataan nuorisotyön kasvatuksellista luonnetta ja toimintatapoja. Tällä tavoin pyritään osaltaan pääsemään eroon mainitsemastani työn määrittelemättömyydestä, joka eittämättä on nuorisotyön yksi ilmeisimmistä epäkohdista. Hankkeen tavoitteena on osoittaa nuorisotyön merkitys ja oikeuttaa sen olemassaolo osana kunnallista palvelujärjestelmää. Suunnitelmaa laadittaessa on kuultu kattavasti koko henkilökuntaa ja kasvatuksellisia arvoja ja päämääriä, tiedostettuja ja tiedostamattomia, on pyritty kirjoittamaan auki. Kävin läpi tätä kirjoittaessani pikakelauksella tähän astista materiaalia ja havaitsin, ettei käsite sukupuolisensitiivisyys taida esiintyä mittavassa määrässä materiaalia kertaakaan. Onko se sitten käsitteenä vai työotteena vieras nuorisotyön arjessa ja nuorisotaloilla, vai jopa molempia? Hankkeen ulkopuolellakaan en muista, että sukupuolisensitiivisyys olisi juuri keskusteluissa esiintynyt. Sen sijaan painotetaan esimerkiksi tasa-arvoa, yksilöllisyyttä ja yhdenvertaisuutta, oikeudenmukaisuutta, elämänhallinnan ja kasvun tukemista sekä sosiaalista vahvistamista. Sukupuolisensitiivisyys, sellaisenaan kuin itse sen ymmärrän, nivoutuu varmasti enimmäkseen edellämainittujen arvojen sisälle. Sukupuolisensitiivisyys ja sukupuolisensitiivinen työote voitaisiinkin ymmärtää periaatteessa sosiaalisena vahvistamisena. Vastaus kysymykseen lienee siis, että käsite vain on vieras vielä tänäkin päivänä.
Nuorisotalo on mitä mainioin paikka nuorelle harjoitella yhteiskunnan pelisääntöjä turvallisessa ympäristössä ja luotettavan aikuisen ohjauksessa. Oli kyse sitten osallisuudesta/vaikuttamisesta, sääntöjen noudattamisesta, sosiaalisten suhteiden luomisesta, oman roolin löytämisestä ryhmässä ja identiteetin rakentamisesta tai yhteisöllisyydestä, tämä kaikki ja moni muu ”kasvun paikka” on arkipäivää nuorisotalolla. Nuoriso-ohjaajan työtä voisi kuvailla vuorovaikutukselliseksi elämänhallintaa tukevaksi työksi. Se voi ulospäin näyttäytyä joskus biljardin tai pingiksen pelaamisena, mutta biljardi- ja pingispöytä muiden muassa ovat vain ohjaajan työkaluja ja reittejä päästä lapsen tai nuoren maailmaan käsiksi. Ammattitaitoinen nuoriso-ohjaaja osaa myös toimia tietoisesti sukupuolen huomioonottamiseksi vuorovaikutustilanteissa ja ymmärtää sukupuolen sekä sukupuolta koskevien käsitysten vaikutukset nuoren elämään. Ohjaajalta edellytetään lisäksi oman ohjaajuuden ja siihen liittyvien arvojen ja asenteiden tiedostamista.
Poikien Talon avoin toiminta muistuttaa varmasti lähtökohtaisesti nuorisotalojen avointa toimintaa ja työntekijöiltä edellytetään pitkälti samoja asioita. Kohtaaminen lienee yhtä aitoa ja dialogista kuin nuorisotaloillakin. Toki Poikien Talon kohderyhmä on pelkät pojat ja ikähaitarikin on suurempi – seikat jotka väistämättä vaikuttavat toiminnan sisältöön. Kynnys osallistua toimintaan on molemmilla tahoilla asetettu mahdollisimman alas, toiminta perustuu täysin vapaaehtoisuuteen ja jokainen kävijä saa itse määritellä aktiivisuutensa tason omien kiinnostuksien ja kykyjensä mukaisesti. Uskoisin kuitenkin, että Poikien Talon avoimeen toimintaan osallistuvalla nuorella on suuremalla todennäköisyydellä joku spesifimpi syy taustalla hakeutuessaan nimenomaan heidän toimintaan ja mahdollisesti odotukset toimintaa/ohjaajia kohtaan ovat erilaiset. Tämä pieni ero voi muodostua merkittäväksikin kun luottamuksellista suhdetta aloitetaan nollatilanteesta luomaan. Voin olla uskomukseni kanssa väärässäkin. Nuorisotiloilla on jonkin verran toimintoja, jotka ovat suunnattu vain jommalle kummalle sukupuolelle. Perinteisesti näitä toimintoja järjestetään nimenomaan tytöille. Avoin nuorisotalotoiminta nähdään ja koetaan kenties jo valmiiksi enemmän maskuliisena, josta syystä tämäntyyppiseen epäsuhtaan on ajauduttu. Nuorisotaloilla ei rehellisesti sanoen ole juurikaan mahdollisuuksia ja resursseja järjestää toimintaa vain toisen sukupuolen ehdoilla tai näkökulmasta. Ehkä ei aina ole osaamistakaan, toisaalta ei aina välttämätöntä tarvettakaan moiseen erikoistumiseen, koska tarjolla on esimerkiksi Poikien ja Tyttöjen Talojen kaltaisia toimijoita. Sukupuolisensitiivinen työote ei kuitenkaan onneksi vaadi sitä, että nuorisotalon toimintoja pitäisi jotenkin valikoivasti tarjota tytöille ja pojille erikseen.
Elämme aikoja, jolloin yhteiskuntaa leimaa pirstaleisuus ja varsinkin nuorten tulevaisuutta varjostaa äärimmäinen epävarmuus. Kilpailuyhteiskunnan aiheuttaman paineen yksi sivutuote näyttää tilastojen valossa olevan erityisesti nuorten miesten syrjäytyminen, yksinäisyys ja tunne elämän tyhjyydestä. On tärkeää, että nuorelle miehellekin löytyy matalan kynnyksen paikkoja, joissa voi pohdiskella omaa mieheksi kasvamistaan sekä peilata omia näkemyksiään millaiseksi ihmiseksi haluaa kasvaa ja kehittyä. Kummoinen ennustaja ei tarvitse olla väittäessään, että Poikien Talon järjestämille yksilö- ja ryhmätoiminnoille on tilausta tulevaisuudessa enenevissä määrin. Tietenkään ei ole järkevää aina tarkastella asioita ongelmakeskeisesti. Tiloja tarvitaan myös ihan ”vain” mielekkään tekemisen mahdollistamiseksi. Myös nuorisotyö ja -talotoiminta aina muuttuu vallitsevien tarpeiden, yhteiskunnan muutoksien ja nuorisokulttuurien mukana. Tällä hetkellä oman näkemykseni mukaan sukupuolisensitiivisyyttä ei sinällään korosteta ja näkökulmat sitä kohtaan painottunevat eri tavalla riippuen vastaajasta. Sen ehkä ajatellaan toteutuvan automaattisesti kunhan noudatetaan muuten nuorisotyölle ominaisia arvoja. Ehkä näin yksinkertaisena en asiaa itse koe, vaan automaatioajattelun sijaan vaadittaisin tietoisempaa tarkastelua ja reflektointia. Poikien Talo – ja miksei Tyttöjenkin Talo – on suhteellisen uusi toimija sosiaalisen nuorisotyön kentällä. Siitä huolimatta heillä on varmasti suuresti annettavaa juuri nuorisotalojen ohjaajille työn luonteen samankaltaisuudesta johtuen. Olisi mielestäni typerää julkisella puolella olla oppimatta sukupuolisensitiivisen työn pioneereilta ja olla nappaamatta hyviä käytänteitä sieltä omaan työhömme.
”Jos et anna pojalle leikkipyssyä, hän tekee sen itse.” Ennen juostiin pihalla kilpaa, ammuttiin kaveria puupalikkapyssyllä ja juostiin piiloon. Nyt taistellaan nettipeleissä skypen kautta tuttujen ja tuntemattomien kanssa todellisuutta jäljittelevässä grafiikassa. Veri lentää ja päät irtoilevat. Uusia elämiä tulee menetettyjen tilalle loputtomiin. K16 pelistä voi tehdä K12 pelin laittamalla pelihahmolle virtuaalilasit päähän, jolloin veri ja tuhoutuneet ruumiinosat muuttuvat serpentiineiksi ja sydämiksi. Tässä absurdissa maailmassa sama väkivalta-asenne on läsnä ja tiedostamaton mieli muokkautuu sen mukana. Herää kysymys, miksi väkivaltapelejä on ylipäätään olemassa.
Pihat ammottavat tyhjyyttään ja niiden mukana metsät huutavat leikkimään sisällä istuvia peliaddikteja. Luonto odottaa lasten leikkien riemua, erimielisyyksiä ja sovintoja, leikkien jatkumista ja loputonta keksivää lapsen mieltä. Luonto tietää, mitä tästä päivästä puuttuu: aidon leikin ja liikkumisen ilo, tunnekuohut yhdessä, kavereiden nauravat ja itkevät kasvot, yhdessä kuivatut kyyneleet ja juoksuleikin lomassa kaatumisen aiheuttamat pienet verinaarmut. Pihoilla ja metsissä on tilaa myös aikuisille, heille joiden tehtävä on näyttää elämisen mallia, auttaa riitojen selvittelyssä ja puumajan rakentamisessa, kantaa reppuselässä ja viedä eväsretkelle.
Aikuisten luomassa virtuaalimaailmassa lapset unohtavat, miten leikkiä ja miltä tuntuu kiivetä puuhun tai tuntea jalan alla sammal ja kädessä sileä kivi. Perheet hajoavat virtuaalimaailman ja aidon kohtaamisen taistellessa vähäisestä vapaa-ajasta. Jo vuosikymmeniä ihmissuhteita on uhrattu televisioruudun alttarille. Nyt kodit ovat täynnä pieniä ja isoja alttareita; syliin otettavia ja sänkyyn mukaan vietäviä. Näissä ruuduissa ei tarvitse olla toiselle läsnä eikä tahtoa vastamäessä. Ruudut voi sulkea, ihmisiä ei. Pienet oppivat isojen perässä. Eniten opittavaa meillä isoilla olisi pieniltä lapsilta, he ammentavat luonnosta ihan luonnostaan.
Ota kiinni kädestä
ja peikkometsään palaa
näytä elämisen mallia
ja voimapuuta halaa.
Kerro kiemuraiset polut
ja mutkikkaampi tie,
seikkailuihin suuriin
minut mukanasi vie.
Essi Nuortimo-Nopanen Kirjoittaja on Kokkolassa asuva avojalakanen oululainen luokanopettaja ja henkinen valmentaja
Ruotsissa on jo pitempään oltu huolestuneita koulutuksesta ja sen tasosta. Toistakymmentä vuotta sitten kuningaskunnassa kolahti, kun maa jäi PISA-vertailussa kauas maailman kärjestä päinvastoin kuin Suomi, joka komeili ja komeilee edelleen kärkimaiden joukossa, vaikka pientä hiipumista on tapahtunut. Naapurimaassa on diskuteerattu heikoista PISA-tuloksista paljon ja yritetty reivata koulutusta paremmalle reitille. Aika näyttää, mitä on saatu aikaan.
Viime aikoina koulukeskustelun painopiste Ruotsissa on lipunut koulutuksen ja sukupuolen välisiin yhteyksiin. Vähän niin kuin salamana kirkkaalle taivaalle välähti tilasto vuodelta 2013, jonka mukaan maassa kirjoittautui yliopistoihin ja korkeakouluihin lähes 200 000 naista ja ”vain” 130 000 miestä. Asetelma 30 vuotta sitten oli aivan toinen: korkeimman opetuksen tyyssijat olivat selkeästi miehisiä linnakkeita. Lisäksi on havaittu, että naiset suorittavat selvästi todennäköisemmin loppututkinnon kuin miehet. Myös naisten loppuarvosanat ovat korkeampia kuin miehillä. Miten tässä näin kävi? Eikö 1960-luvullu asetettu tavoite tähdännyt sukupuolten tasa-arvoon? Miten kuitenkin miehet näyttävät jääneen koulutuksessa taka-alalle?
Ruotsi ei kuitenkaan ole mikään poikkeus, vaan sama trendi näkyy OECD:n tutkimusten mukaan muuallakin läntisessä maailmassa. Näyttää siltä, että kysymyksessä on suuri kulttuurinen muutos, jonka mittasuhteisiin aletaan vasta herätä, myös Suomessa. Käsillä olevaa muutosta voidaan verrata mittasuhteiltaan vielä suurempiin muutoksiin 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, jolloin yliopistoihin ja korkeakouluihin alkoi virrata opiskelijoita alemman keskiluokan ja työväenluokan piiristä. Huoli miesten määrän kutistumisesta koulutusmarkkinoilla on aito ja varteenotettava, vaikka ongelman esillä pitäminen ei olekaan seurausta halusta vallata takaisin miehiset linnakkeet; onhan jo pitempään lähes kaikissa länsimaissa ollut tavoitteena naisten aseman tasa-arvoistaminen niin koulutus- kuin työmarkkinoillakin. Miesten syrjäytyminen ja joissakin tapauksissa jopa marginalisoituminen on vakavasti otettava trendi, jonka saloja ei vielä täysin tunneta eikä ymmärretä. Hyviä selitysvaihtoehtoja on toki olemassa. On hyvä olla selvillä, missä vaiheessa miesten ja naisten väliset osaamis- ja taitoerot alkavat syntyä ja mistä ne johtuvat.
Ruotsin PISA-tulokset osoittavat, että heikoimman tuloksen lukutaidossa (äidinkieli), matematiikassa ja luonnontieteissä saaneista jotakuinkin 60 prosenttia on poikia. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan erot sukupuolten välillä oppimistuloksissa alkavat näkyä jo kolmannella luokalla levetäkseen edelleen yhdeksännelle luokalle tultaessa. Kuudessa vuodessa näyttää siis tapahtuvan paljon. Lukiossa poikien oppimistulokset pysyttelevät itsepintaisesti tyttöjen tulosten alapuolella. Tämän seurauksena pojilla on huonommat lähtökohdat koulutus- ja työmarkkinoilla. Pahimmillaan osaa poikia odottaa nuorisotyöttömyys, koulutusväylien pysyvä tukkeutuminen ja vieraantuminen yhteiskunnasta ja maailmasta. Tämä kuulostaa tutulta myös Suomessa, entisessä Nokialandiassa, jonne tuntuu pesiytyneen huonojen poliitikkojen näköalaton politiikka, demokratian alakulo eurohuuman laannuttua globaalin tehosekoittimen kierrosten kasvaessa.
Iät ajat on yksilöiden välisiä oppimis- ja osaamiseroja selitetty niin koulussa kuin yhteiskunnassa viittaamalla yksilöiden biologisiin eroihin. Jotkut vain saavat syntymässään ikään kuin luonnonlain välttämättömyydellä paremmat kognitiiviset edellytykset (geenit) kuin toiset. Nämä edellytykset tai determinantit ovat läsnä koko elinkaaren ajan ja ne määräävät, millaiseksi yhteiskunnallinen asemamme muodostuu. Taitaa kuitenkin olla niin, että enää vain harva tunnustautuu biodeterminismin kannattajaksi. Vielä harvempi rohkenee väittää, että miesten ja naisten väliset erot yhteiskunnassa, mm. tekninen ja yhteiskunnallinen työnjako, johtuisivat biologisesta sukupuolierosta. Tänä päivänä ymmärretään, että biologinen sukupuoli ei ole tuotettu, vaan syntymässä saatu, ja jolla on biologisesti määrittyviä seurauksia. Biologian ja sosiologian pitkässä kamppailussa yhteiskunnan rakenteiden ja toimintojen selittämisessä ja ymmärtämisessä sosiologia on vetänyt pitemmän korren.
Biologista sukupuolta tärkeämpi on sosiaalinen sukupuoli, jota jäsentävät monet kompleksiset määrittämiskuviot. Sosiaalinen sukupuoli on aina tuotettua. Se on historiallinen eli siihen liittyvät roolit, odotukset, tehtävät jne. muuttuvat yhteiskunnan muutosten mukana. Sosiaalisen sukupuolen määrittelyä ja hallintaa säätelee kunakin aikana vallalla oleva episteme (ajatus-, tieto- ja totuusjärjestelmä), joka puolestaan synnyttää tekniikoita, jotka viittaavat sukupuolisuuden hallintaan, sekä eetokseen, joka viittaa siihen, millaista sukupuolista käyttäytymistä, olemusta ja osaamista on kunakin aikana pidetty toivottuna ja tavoiteltavana. Kulttuuriset kuvat ja representaatiot tytöistä ja pojista ovat tuttuja, ja niiden tarkoitus on normaalistaa ja yhdenmukaistaa sukupuoli. Puhe nukkekodin äärellä viihtyvistä tytöistä viittaa vahvasti perinteiseen äiti- ja emäntämyyttiin. Kaikille tuttu, hyvin tilannesidonnainen tokaisu ”pojat ovat poikia” viittaa taas vanhaan miehiseen vapauteen, jonka normatiiviset rajat ovat epämääräiset ja jonka puitteissa sallitun alue pojille on suurempi tytöille.
Siitä huolimatta, että sukupuolten väliset raja-aidat ovat monella alueella hävinneet, ne tuntuvat pitävän pintansa toisilla alueilla. Sekä Ruotsissa että Suomessa on voitu todeta, että poikien motivaatio tehdä läksyjä on keskimäärin selvästi heikompi kuin tyttöjen ja vastaavasti innokkuus osallistua datapelaamiseen taas suurempi kuin tytöillä. Eroja on selitetty eri tavoin, mm. kehityseroilla – pojat kehittyvät myöhemmin kuin tytöt – pitämällä poikia luontaisesti taipuvaisempina omaksumaan teknistä osaamista vaativia tehtäviä kuin tytöt, poikien luontaisella tarpeella liikkua ja purkaa energiaa jne. Noille selityksille käy kuitenkin helposti niin, että itse ongelma häipyy näkymättömiin. Ettei vain olisi niin, että sukupuolikulttuurimme suosii käytänteitä, jotka sallivat pojille helpommin pelaamisen sekä tietsikalla että pelikentällä. Ikään kuin tulevien ”uroiden” pitäisi oppia ottamaan mittaa toisistaan kuin ammoisna aikoina, jos muukalainen sattui kävelemään ansapolulla vastaan? On mahdollista, että tasa-arvosta huolimatta poikia ja tyttöjä kasvatetaan edelleen jopa jyrkästikin eri tavalla. Taustalla voi olla kulttuurinen vitka: vanhat mies- ja naismallit hallitsevat edelleen mentaalista maailmaamme, vaikka niiden relevanssi on kovin heikko nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa: Sarista tulee silti sairaanhoitaja ja Ismosta insinööri.
Koulumaailma tuntuu kaikista yrityksistä huolimatta muuttuvan hitaasti. Sitä hallitsee edelleen teollinen järjestys (teollisesti organisoitu oppimistehdas) sille ominaisine tavoitteineen. Tosin ICT on ollut jo pari kymmentä vuotta tunkeutumassa kouluihin, kuitenkin vailla selkeää strategiaa. Tekniikkaa alkaa olla, mutta mitä sillä oikeastaan voitaisiin tehdä. Kiinnitetäänkö uudessa opetussuunnitelmassa riittävästi huomiota siihen, mikä oppilas on ja mitkä hänen tarpeensa ovat. Suunnitelma jää hauraaksi, jos sen tärkein ulottuvuus on pelkkä tulevaisuuspuhe ilman konkreettisiksi muuttuvia tavoitteita. Aika näyttää, millä tavalla oppilaan reaaliabstraktio muuttuu uuden perusopetuksen opetussuunnitelman (POPS) myötä. Ainakin tämän hetkinen reaaliabstraktio on syntynyt sellaisen ajatus-, tieto- ja totuusjärjestelmän puitteissa, joka ei vastaa nykyhetken saatikka tulevaisuuden vaatimuksia. Jokainen voi miettiä, hallitseeko koulun käytänteitä edelleen reaaliabstraktio, jonka mukaan hyvää oppilasta luonnehtii matala aktiivisuus, matala häirittävyys, korkea sinnikkyys, vähäinen varautuneisuus, optimistisuus ja hyväntuulisuus? Hän osaa pitää tunteensa kurissa, tekee koulutyönsä mielellään ja säntillisesti, saa hyviä numeroita ja hyvän päättötodistuksen, jolla hän pääsee tavoitteisiinsa tulevilla koulutusmarkkinoilla. Useimmiten hyvän oppilaan ehdot täyttää tyttö, selvästi harvemmin poika.
Niin tai näin, yhteiskunnassamme on käynnissä liikuntoja, jotka muuttavat olemassa olevia rakenteita ja asettavat koulutukselle uusia vaatimuksia. Uusissa opetussuunnitelman perusteissa puhutaan luonnollisesti kovalla äänellä perusopetuksen yhteiskunnallisista tehtävistä tarkoituksena edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Perusopetus kartuttaa inhimillistä ja sosiaalista pääomaa, siis osaamista, ihmisten välisiä kontakteja, vuorovaikutusta ja luottamusta. Ne edistävät yhdessä yksilöllistä ja yhteisöllistä hyvinvointia ja kehitystä, ehkäisevät eriarvoistumista ja syrjäytymistä sekä edistävät sukupuolten tasa-arvoa. Jokaista oppilasta autetaan tunnistamaan omat mahdollisuutensa ja rakentamaan oppimispolkunsa ilman sukupuoleen sidottuja roolimalleja. Edellä luetellut yhteiskunnalliset tehtävät on helppo allekirjoittaa. POPS:ssa on oma luku itsensä huolehtimisesta ja arjen moninaisista taidoista. Luvun voisi kiteyttää lyhyesti seuraavalla tavalla: tavoitteena on terve, raitis, tasapainoinen ja teknologiatietoinen asiakaskansalainen, joka kuluttaa kestävällä tavalla. Toisaalta tulevia aikuisia edellytetään adaptoitumaan uusiin ammatteihin, ryhmätoimintaan, projektityöskentelyyn ja verkostoitumiseen, työskentelemään itsenäisesti ja yhdessä järjestelmällisesti. Jonkinlaisena abstraktiotulemana ja eetoksena tästä näyttäisi piilevän ”verkostoitunut yrittäjäkansalainen”? Hyvä näin, mutta jostakin syystä koulun yksi funktio tuntuu jäävän pahasti taka-alalle. Koulu nimittäin seuloo tulevaisuudessakin sekä tytöt että pojat koulutus- ja työmarkkinoille riippumatta siitä, kuinka yleviä ihanteita koulutukselle asetetaan. OPS:n tehtävänä ei voi olla yhteiskunnallisen segregaation lisääminen, mutta onko kuitenkin harhaista kuvitella, että koulu onnistuisi noin vain kaventamaan sosiaalisia ja sukupuoleen liittyviä eroja?
Viimeaikaiseen koulukeskusteluun on tuomassa oman pikantin lisänsä viime vuonna ilmestyneeseen Liisa Keltikangas-Järvisen ja Sari Mullolan kirjaan Maailman paras koulu sisältyvät väittämät, jotka tiivistyvät kiteytykseen ”kympin tytöt ja seiskan pojat – luonnonlakiko?” Tekijöiden väittämät ovat kovia. Koulussa ei ole onnistuttu vaillinaisen tiedon takia ottamaan huomioon parhaalla mahdollisella tavalla lasten yksilöllisyyttä, vaikka sinänsä lasten yksilöllisyys on laajasti tunnustettu. ”Sen sijaan, että ymmärrettäisiin lasten olevan oikeasti yksilöitä omine erilaisine työskentelytyyleineen, heitä palkitaan ja rangaistaan temperamenttipiirteiden perusteella. Samoja temperamenttipiirteitä vieläpä arvostetaan eri tavalla tyttöjen ja poikien kohdalla.”
Koulun pitäisi olla ”sukupuolineutraali” ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun oppilaille kirjoitetaan päättöarvosanoja. Kuitenkin em. tutkijat väittävät, että tyttöjen ja poikien välinen ero kouluarvosanoilla mitattuna koulumenestyksessä on Suomessa yksi maailman suurimpia. Ero tyttöjen hyväksi näkyy kaikissa oppiaineissa, mutta erityisesti äidinkielessä. Odotuksen vastaisesti tyttöjen arvosanat ovat parempia myös matematiikassa. Asiantila on tunnettu ja tunnustettu jo kauan, mutta sille ei ole osattu tehdä mitään. Erojen selitykseksi on tarjottu milloin mitäkin, biologisista muuttujista kehityspsykologisiin tekijöihin. Mukana on ollut myös ideologisesti sävyttyneitä teesejä, joiden mukaan ei pitäisi puhua tytöistä eikä pojista vaan oppilaista. Ongelmat niin opetuksessa kuin arvioinnissakin poistuisivat tätä kautta. Mutta tutkimustulokset, olkoonkin, että ne vaativat vielä lisätutkimuksia ja vielä kriittisempää analyysia, osoittavat toista: tytöillä ja pojilla on eroja tyttöjen hyväksi koulumenestyksen arvioinnin mukaan. – Tässä yhteydessä on huomattava, että kysymys on keskimääräisyleistyksistä. Joukkoon mahtuu myös hyvin menestyneitä poikia ja huonosti menestyneitä tyttöjä.
Keltikangas-Järvinen kertoo, että oppiaineesta riippuen oppilaan luonteenpiirteet, ei osaaminen, tuottavat jopa puolesta numerosta lähes yhteen kokonaiseen numeroon oppilaiden arvosanaeroista. Ja nimenomaan pojat saavat järjestään huonompia arvosanoja kuin tytöt. Esimerkiksi matematiikassa temperamentin huomiotta jättäminen nostaa poikien arvosanat paremmiksi kuin tyttöjen. Kun vaikutus näkyy lähes kaikissa oppiaineissa, voi oppilaan saama keskiarvo olla jopa kokonaisen numeron huonompi kuin hänen todellinen taitotasonsa. Tällä on tietysti valtavasti merkitystä hakeuduttaessa peruskoulun jälkeen tuleville koulutusmarkkinoille. Lisäksi Keltikangas-Järvinen toteaa, että arvosanaerot eivät johdu siitä, että olisi olemassa jokin ”luonnon arpajaisissa” syntymälahjaksi saatu luonne tai temperamentti, jolla varustettuna oppiminen olisi parempaa. Koehenkilöiden anonymiteettiin perustunut kontrollitutkimus osoitti selvästi, että osaamiseroja ei ole.
Ei ole mikään salaisuus, kuten edellä oli jo puhetta, että opettajilla – ehkäpä myös vanhemmilla – on oma käsityksensä temperamentiltaan ihanteellisesta oppilaasta, joka istuu paikoillaan, on pääosin hyväntuulinen, joustaa ja sopeutuu muutoksiin ja jaksaa keskittyä tehtäviinsä. Tällainen oppilas saa sopivan temperamenttinsa ansiosta osaamistaan korkeamman arvosanan. Entäpä jos oppilas onkin aktiivinen, lyhytjännitteinen, helposti luovuttava, impulsiivinen harhailija? Hänen toimintatyylinsä on kaikkea muuta kuin voimassa oleva reaaliabstraktio tai hyväksi ja ”sallituksi” julistettu temperamentti tai luonne. Keltikangas-Järvisen mukaan opettajat näkevät pojat tyttöjä levottomampina, huonotuulisempina, mielialaltaan kielteisempinä, vetäytyvämpinä, lyhytjännitteisempinä ja keskittymiskyvyltään heikompina. Pojat siis vastaavat huonosti yleistä reaaliabstraktiota hyvästä oppilaasta, jossa vielä kietoutuvat yhteen perinteisen koulun ja yhteiskunnan sementoituneet representaatiot?
Jokainen koulussa työskentelevä voi aavistaa, kuinka herkällä alueella liikutaan, kun puhutaan temperamentin vaikutuksesta koulumenestyksen arviointiin. On mahdollista, että asiantilaa ei edes tiedosteta tai sitä jopa pidetään asiaankuuluvana. – Jokainen koulu on tulvillaan kertomuksia kilteistä ja ihanista tytöistä, mukavista pojista. – Kuitenkin paljon korostettu sosiaalisuus tai motivoituneisuuden helposti tunnistettava ilmeneminen ovat myös luonteenpiirteitä eivätkä luonteenpiirteet sinänsä ilmaise sitä, mitä niiden kantaja lopulta osaa. Nimittäin tutkijoiden mukaan ei voida osoittaa, että jokin nimetty toimintatyyli (temperamentti) olisi yksiselitteisesti paras, vaan oppiminen sujuu parhaiten silloin, kun ihminen voi opiskella itselleen luontevimmalla tavalla. Joitakin lupauksia siitä, että tulevaisuudessa toimintatyylien eroihin kiinnitettäisiin enemmän huomiota, on olemassa mm. uudistuneessa POPS:ssa, mutta toistaiseksi näyttää siltä, että kenties vielä pitkään tytöt hyötyvät poikia enemmän siitä, että heidän temperamentissa on koulun odotusten mukainen. Vastaavasti pojat kärsivät tyttöjä enemmän siitä, jos heidän temperamenttinsa poikkeaa koulun odotuksista.
Keltikangas-Järvisen ja Mullolan väittämät herättävät monenlaisia ajatuksia. Joissakin yhteyksissä heidän kirjaansa Maailman paras koulu on pidetty pelkkänä pamflettina, joka ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteerejä. Niin tai näin, kirja on merkittävä yhteiskunnallinen puheenvuoro, jota ei voida sivuuttaa.
Mutta kuka on lopulta oikeutettu määrittelemään tai abstrahoimaan hyvän oppilaan? Miten tuolle määrittelylle saadaan laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen hyväksyntä niin, että siitä todella tulee koulun toimintaa ohjaava reaaliabstraktio? Mikä tieto-, totuus- ja uskomusjärjestelmä hallitsee tällä hetkellä määrittelyä? On helppo havaita, että hyvän oppilaan abstraktio on vaihdellut historian kuluessa. Mitähän mahtaa globaalistuva maailma vaatia tulevilta aikuisilta, tytöiltä ja pojilta? Sitä sietää miettiä.
