Harjoittelijan Blogiteksti

Hei! Olen Juuso Lenkola, loppuvaiheen sosionomiopiskelija, ja olen juuri päättämässä 2,5 kuukauden harjoittelujaksoa Poikien Talolla. Vaikka harjoittelu alkaa olla lopuillaan, tuntuu rehellisesti sanottuna siltä, etten haluaisi enää lähteä.

Minun matkani Poikien Talon kanssa ei kuitenkaan alkanut 2,5 kuukautta sitten. Kaikki alkoi jo reilu neljä vuotta sitten, aikana, jolloin elämä tuntui todella raskaalta. Olin vaikeasti masentunut, enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. Välillä jopa roskien vieminen ulos tuntui liian raskaalta. Isäni kertoi minulle paikasta, jossa voisin käydä viettämässä aikaa sen sijaan, että jäisin yksin kotiin omien ajatusteni kanssa. Sovimme tutustumiskäynnin Poikien Talolle, ja sen jälkeen kävin muutamissa avoimissa toiminnoissa.

Toiminta ei ehkä ollut juuri sitä, mitä itse tarvitsin siinä hetkessä. Silti en lähtenyt tyhjin käsin. Tapasin siellä sen aikaisen sosionomiharjoittelijan, ja keskustelut hänen kanssaan jäivät vahvasti mieleeni. Jälkikäteen ajateltuna ne keskustelut ovat yksi iso syy sille, miksi olen itse tällä alalla tänä päivänä. Kun aloitin sosionomiopinnot, minulla oli heti yksi tavoite: halusin joskus päästä harjoitteluun Poikien Talolle. Yritin hakea sinne jo ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien, mutta joka kerta paikka meni sivu suun, joku muu ehti ensin tai ajoitus ei muuten vain osunut kohdalleen. Kun viimeinen harjoittelu alkoi lähestyä, päätin kokeilla vielä kerran. Tällä kertaa tärppäsi.

Nyt kun harjoittelu alkaa olla lopussa, voin sanoa täysin rehellisesti, että tämä on ollut koko opiskelu-urani paras harjoittelu. Ei pelkästään työyhteisön vuoksi, vaikka sekin on ollut aivan huippu, vaan erityisesti Poikien Talon kävijöiden takia. He ovat uskomattoman lämpimiä, vastaanottavia ja aidosti hyviä tyyppejä. Täällä huomaa nopeasti, että ihmiset ymmärtävät meidän kaikkien olevan erilaisia, eikä erilaisuutta käytetä syynä sulkea ketään ulkopuolelle tai kohdella huonommin. Poikien Talolla on onnistuttu luomaan ilmapiiri, joka tuntuu turvalliselta ja aidolta. Sellaiselta paikalta, johon voi tulla juuri sellaisena kuin on. Se ei ole mikään itsestäänselvyys.

Tällaisille paikoille on valtava tarve. Jos Suomessa olisi enemmän Poikien Talon kaltaisia yhteisöjä, moni nuori ei jäisi yksin vaikeiden asioiden kanssa niin helposti. Poikien Talon kävijäkunta on niin monipuolinen ja erilainen, että tänne voi oikeasti tulla kuka tahansa. Ehkä juuri se onkin Poikien Talon suurin vahvuus. Tänne ei tarvitse tulla valmiina, sosiaalisena tai “helppona” ihmisenä. Riittää, että tulee paikalle. Ja ehkä siksi tämä paikka merkitsee niin paljon minulle. Tuntuu uskomattoman hyvältä huomata, että olen saanut olla itse mukana rakentamassa sitä samaa turvallista ilmapiiriä myös muille. Kiitos koko Poikien Talon yhteisölle mahdollisuudesta tehdä niin! Teitä tulee ikävä.

Juuso Lenkola