JAA

Jos nyt vielä kerran koronasta

Kun hallitus piti koronarajoituksiin liittyvän tiedotustilaisuutensa maanantaina 16.03., istuimme vaimoni kanssa kotona ruudun äärellä jännittyneissä tunnelmissa. Tilanne tuntui samaan aikaan pelottavalta ja kiinnostavalta: oli pelottavaa ajatella, että jopa Suomessa joudutaan siirtymään valmiuslakiin ja erityistilanteeseen, mutta samanaikaisesti hyvin kiehtovaa, että siihen on päädytty. On ollut, ja on edelleen, kiehtovaa seurata yhteiskuntamme toimintaa ja selviytymistä tämän kaltaisen pandemian aikana, koska minun elinaikani vastaavanlaista tilannetta ei ole aiemmin ollut.

Kokonaistilannetta on kuitenkin välillä ollut haastavaa sisäistää ja käsittää, kun uutta tietoa, uusia linjauksia ja uusia näkemyksiä tulee koko ajan. Sitä on varmasti vaikeuttanut myös se, että minulla ei lähipiirissäni ole ollut sairastuneita, ainakaan todennetusti: korona tuntuu samanaikaisesti hyvin läheiseltä mutta myös hyvin kaukaiselta asialta. Huomaan miettiväni usein, olenkohan levittänyt virusta tiedostamattani, olenko muistanut pestä käsiäni tarpeeksi, hieroinko taas kasvojani turhaan… Epävarmuus syö sisintä eniten, vaan en ole kuitenkaan vaipunut hysteriaan tai paniikkiin, enkä suosittele sitä kenellekään.

Kokoontumisrajoitukset ja niihin liittyvät suositukset ovat vaikuttaneet sekä työ- että vapaa-ajan kuvioihini. Työajan hetkellisen uudelleen jäsentymisen ja harrastustoimintojen tauolle laittamisen seurauksena tullut kolmen vapaaillan lisäys viikossa on tuonut rutkasti lisää aikaa vietettäväksi oman lapseni kanssa. Osittain tuntuu tosi hömelöltä, että vaaditaan maailmanlaajuinen pandemia, jotta sitä osaa rauhoittua aloilleen ja keskittyä läsnäoloon oman perheensä kanssa. Meillä kotona pienlapsiarki on ainakin ollut jo pidempään läpsystä vaihto –menetelmällä toimivaa selviytymiskamppailua, jossa viikot vain hurahtavat ohi. Rajoitusten pohjalta tuntuu välillä kuin ajan kulku olisi yllättäen hidastunut, ellei jopa täysin pysähtynyt. Nyt ehtii hengittää ja rauhoittua, mikä on varsin tervetullutta. Huomaan, että ikään kuin pakon kautta tapahtuva pysähtyminen nykyhetkeen, juuri tähän hetkeen, tekee todella hyvää minulle ja perheelleni. Teemme aivan uudella tasolla koko perheen voimin asioita, kuten ulkoilua, leipomista ja ääneen lukemista. On myös ilo huomata, että suhteeni lapseeni on syventynyt ja aivan eri tavalla on löytynyt uusia ”meidän juttuja”.

Pakko silti myöntää, että välillä sitä edelleen repii hiuksia päästään, kun ei meinaa millään keksiä mitään uutta tekemistä, niin itsellenikään kuin lapsellenikaan, eikä voi paeta valmiiden aktiiviteettituottajien taakse. Hieman yllättäen olen myös huomannut, että kokoontumisrajoitukset alkoivat vaikuttaa omaan henkiseen hyvinvointiini nopeammin kuin osasin odottaa. Olen tottunut näkemään ystäviä ja tuttuja tekemisen merkeissä: milloin kyse on ollut lautapelien pelaamisesta, milloin miekkailusta. Joka tapauksessa ystävien näkemiseen on minulla aina liittynyt jokin toiminta. Rajoitusten seurauksena toimintojen keksiminen on ollut haastavampaa ja olen huomannut, ettei minulla oikein ole ollut käytänteitä tai malleja ”vain olemiseen” tuttujen kanssa, mikä on välillä kiristänyt pinnaa. Onnekseni olen kuitenkin jo saanut onnistumisen kokemuksia etäyhteyksillä toteutettavista ajanvietteistä myös vapaa-ajallani, kun pelasimme etänä lautapelejä viime viikonloppuna ystäväporukkani kanssa.

Suositus etäyhteyksillä tapahtuvaan toimintaan onkin ollut yksi työtäni eniten haastavia asioita. Ryhmä- ja yhteisötoimintojen vaihtoehtoisen toteuttamisen suunnittelu on ollut paikoitellen raskasta, koska Talolla ei ole ollut käytänteitä netti- ja etätoimintoihin. Meillä kohtaaminen on painottunut erityisesti kasvokkain tapahtuvaan kanssakäymiseen. Toisaalta on ollut todella piristävää joutua suunnittelemaan uudenlaista toimintaa tai vaihtoehtoisia käytänteitä jo hyväksi todetuille toiminnoille (pyöräähän ei tarvitse keksiä uudelleen kokonaan). Korona tuo siis myös hyvääkin, kun tilanteeseen on ollut pakko sopeutua ja rohkeasti kokeilla uusia polkuja kävijöidemme kohtaamiseksi. Ideoita meillä onkin tullut loistavasti työporukalla ja koronarajoitusten vuoksi meillä on ollut aikaa lähteä niitä myös suunnittelemaan.

Olemme kuitenkin olleet jälleen uuden epävarmuuden äärellä: onko kävijöillämme ylipäätänsä tarvetta sille, että me työntekijät olisimme tavoitettavissa esim. Discordissa? Mitä todennäköisimmin heillä on jo omat yhteisönsä netissä, kenties pidemmältäkin ajalta. Tavallisessa arjessa Poikien Talo on ollut osalle kävijöistämme nettielämän vastapainoksi paikka, jossa toisia tavataan kasvotusten. Tungemmeko itseämme liikaa kävijöidemme elämään, jos pakolla vänkeämme itsemme erilaisiin etäyhteysalustoihin?

Uskon, että emme tunge. Nousujohteinen osallistujamäärä virtuaalikahveilla ja muissa korona-ajan toiminnoissamme toimii rohkaisuna uudenlaisten kohtaamiskanavien käyttöön. Lisäksi olemme soittaneet Joonaksen kanssa täysi-ikäisiä kävijöitämme läpi ja kyselleet kuulumisia. Osan kanssa rupattelut ovat olleet pidempiä, osan kanssa lyhyempiä, mutta pääsääntöisesti heistä on kuultanut läpi tunne, että kävijöistämme on ollut mukavaa, että soitamme.  Osa kävijöistämme on myös todennut suoraan, että heillä ei ole tarvetta Talon etätoiminnoille. Siitäkin olen ollut kiitollinen, sillä on tärkeää, että kävijämme voivat ja uskaltavat sanoa mielipiteensä rehellisesti ja rohkeasti. Siten osaamme myös ohjata työpanostamme niiden suuntaan, jotka apua tai yhteyttä tarvitsevat nyt enemmän.

Näin erikoisina aikoina uskon, että on erityisen tärkeää pitää kontakteja yllä ja kysyä niin kävijöiltämme kuin itse kenenkin läheisiltä kuulumisia. Meidänkin soittoringin taustalla on kuitenkin ollut aito kiinnostus ja huoli siitä, miten kävijämme kokevat uuden ja oudon tilanteen ja miten heillä menee. Sinänsä on ollut opettavaista ja helpottavaa, kun on kuullut kävijöiden tunnelmia. Erityisesti heidän rauhallisuus on rauhoittanut minunkin mieltäni.

On ollut lämmittävää huomata, että korona-aikana uudenlainen yhteisöllisyys on pongahtanut pinnalle. Vaikka fyysinen läheisyys onkin kiellettyä, olemme ikään kuin lähentyneet henkisesti: korona ja sen vaikutukset koskettavat kaikkia. Uskon ja toivon, että pandemian mentyä ohi meille kaikille on jäänyt myös uusia, hyviä käytänteitä arkeen, oli sitten ”vain” läheisille soittaminen ja kuulumisten kyseleminen.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, kuinka käy.

Juho Ljokkoi
Oulun Poikien Talon ohjaaja

P.S. Toisin kuin otsikko antaa ymmärtää, ei tämä varmasti jää viimeiseksi korona-aiheiseksi kirjoitukseksi yhtään missään.

← Takaisin