KÄVIJÄLTÄ: Millaisia pojat ovat?

Tämä on tarina transmiehen identiteetin rakentamisesta. Poikien Talolla on siihen ollut suuri positiivinen merkitys. Se on auttanut näkemään, miten laajaa miehenä olo on.

Miksi juuri minä menin Oulun Poikien Talolle? Aika monen syyn ja mutkan kautta.

Taisi olla vuosi 2017, kun kävin tutustumassa siellä ensimmäistä kertaa.
Se aika oli järjestetty, eikä siellä ollut silloin ketään muita, kuin minä, Matti ja Mieskaveritoiminnan Raija. Raija ehdotti minulle Poikien Taloon tutustumista ja otti yhteyttä Mattiin. Tutustumiskäynnillä Matti vaikutti todella ystävälliseltä. Olo oli heti hyväksytty ja tervetullut. Fiiliksistä sai keskustella rauhassa.

Hain tuolloin elämänvaiheessani henkistä tukea ja sellaista ajanviettopaikkaa, jossa olisi miehiä tai miespuoleisia kavereita. Olin tuolloin 17-vuotias, hyvin yksinäinen ja surullinen nuori.
Minkä takia hain miehistä tukea ja seuraa?
Vajaa vuosi taaksepäin ennen Poikien Taloon tutustumista isäni kuoli aggressiiviseen luusyöpään, 51-vuotiaana. Olin tuolloin ja olen vielä tänäkin päivänä täysin isätön. Molemmat pappani ovat kuolleet jo aikoja sitten. Isän kaltaista rakkautta ei löydä mistään, mutta miehistä tukea, -mallia ja ystäviä kyllä.

Minulla ei ollut tuohon aikaan kuin pari naispuoleista kaveria ala-asteelta, joita näin joskus. Olin yksin amiksessa, koska en uskaltanut puhua kenellekkään enkä hankkia uusia ystäviä. Olin niin ahdistunut, sillä koulussa oli samoja tyyppejä, jotka kävivät myös saman peruskoulun. He siis tiesivät menneisyyteni ja minä olisin halunnut aloittaa alusta.

Halu aloittaa alusta oli sen takia, koska aloitin tuolloin hiljattain sukupuolenkorjausprosessini. Korjaan itseäni naisen kehosta mieheksi. En mennyt tuolloin täysin läpi miehestä, joten olo tuttujen tyyppien ympäröimänä oli tuskallista. Myös sosiaalisten taitojen ja tunteiden kanssa olin hyvin vaikea. Kävin läpi raskasta surua ja olin kokenut muutenkin koko murrosiän ajan, että en kuulu mihinkään.

Ensimmäisen kerran, kun menin Poikien Talolle oli jännittävää. Mietin, että onkohan siellä paljon porukkaa, minkälaisia tyyppejä siellä on ja onko siellä ketään entuudestaan tuttuja.
Kävelin alaoven jälkeen parit portaat ylöspäin ja avasin raollaan olevan talon oven.
Pari tyyppiä heti moikkasivat sisään astuessani. Riisuin kengät ja ulkotakin naulakkoon eteisessä ja kävelin varovasti kohti avointa tilaa. Talolla oli poikia kymmenkunta.
Sosiaalisten tilanteiden pelon omaamana oli uutta ja rauhoittavaa se, että tyypit moikkasivat, katsoivat silmiin ja jotku jopa kättelivät, kun tulin uutena talolle. Vaati se itseltäkin paljon rohkeutta kohdata uusia ihmisiä ja olen iloinen siitä, että uskalsin. Ei siinä menettänyt mitään, kun yritti.

Ohjaajat, kuten Matti ja Jussi loivat talolla kokoajan keskustelua ja kyselivät kuulumisia. Se loi tunteen siitä, että olen tervetullut ja jotakin kiinnostaa, mitä minulle kuuluu. Minulla on väliä. Tottakai minua jännitti mennä sinne, niin kuin varmasti jokaista. Kerta toisensa jälkeen kun kävin talolla, tutustuin muihin tyyppeihin pikkuhiljaa vähän paremmin. En koskaan pelännyt mennä sinne.

Millaisia tyyppejä talolla sitten oli?
Kävin Poikien Talolla “K18-kahveilla”, jolloin talolla oli siis 18-vuotiaita tai sitä vanhempia nuoria. Itse olin 17 ja pian täyttämässä 18 ja se oli aivan ok heille.
Talolla oli monenlaisia nuoria miehiä. Tyyppejä oli laidasta laitaan erilaisia. Moninaisuus on vahvuus, niin kuin se sanotaan.
Huomasin yhdellä tyypillä bändihupparin, juuri suosikkibändiltäni. Muistan jutelleeni hänen kanssaan kyseisestä musiikista hiukan.

Myös hyviä puheenaiheita muiden kanssa olivat videopelit, urheilulajit, harrastukset, jääkiekko ja uutiset. Aikalailla kaikki sellaiset “miesten jutut”. Kerrankin tuntui siltä, että täällä voi jutella asioista, joista olen oikeasti kiinnostunut, kun muualta arkielämästä ei niihin juttuihin juttukavereita löytänyt. Oli niin paljon asioita, jotka yhdistivät talon poikia. Jokaisella oli jokin oma juttu ja intohimo, ja vapaus jakaa sitä muille.

Poikien Talo tarjosi paljon hyviä muistoja. Osallistuin kahdelle kesän reissuille, jotka tehtiin Helsinkiin ja Tampereelle. Kävimme porukalla syömässä, museoissa, Tallinnassa, Särkänniemessä ja vietimme iltoja pelaillen lautapelejä. Reissut tarjosivat mukavaa yhdessäoloa ja kokemuksia uusista asioista.
Talolla käydessäni siellä järjestettiin myös usein ruuanlaittoa, teemailtoja ja peli-iltoja. Poikien Talolla usein tutustuttiin ja kokeiltiin uudenlaisia juttuja, mikä on todella hyvä juttu.

Nyt pari vuotta myöhemmin, kun asun muualla ja ajattelen kokemusta Poikien Talosta, niin minulla ei ole kuin positiivista sanottavaa. Poikien Talo on turvallinen paikka kohdata uusia tyyppejä ja saada uusia ystäviä. Tunne kuulua hyvään porukkaan, jossa kukaan ei syrji, vaan ollaan avoinmielisiä ja sujut kaikkien kanssa. Osallistuminen aktiviteetteihin on vapaaehtoista ja talolla saa olla täysin oma itsensä.

Poikien Talosta jäi lämmin muisto takaraivoon ja toivon kovasti, ettei sitä koskaan lopeteta. Talo on tärkeä, matalan kynnyksen apu pojille, joilla on vaikea elämäntilanne tai kokee olevansa yksinäinen. Talolle saa mennä kuka tahansa poika, mies ja nuori, sukupuolen moninaisuus huomioon ottaen.

Henri
Transmies, kävijä Poikien Talolla