• Etusivu
  • Blogi
  • VIERAILIJALTA: Pitäisikö olla huolissaan? Jaa, että mistä? – Vakavaa pakinaa pojista, tytöistä ja koulutuksesta
JAA

VIERAILIJALTA: Pitäisikö olla huolissaan? Jaa, että mistä? – Vakavaa pakinaa pojista, tytöistä ja koulutuksesta

Ruotsissa on jo pitempään oltu huolestuneita koulutuksesta ja sen tasosta. Toistakymmentä vuotta sitten kuningaskunnassa kolahti, kun maa jäi PISA-vertailussa kauas maailman kärjestä päinvastoin kuin Suomi, joka komeili ja komeilee edelleen kärkimaiden joukossa, vaikka pientä hiipumista on tapahtunut. Naapurimaassa on diskuteerattu heikoista PISA-tuloksista paljon ja yritetty reivata koulutusta paremmalle reitille. Aika näyttää, mitä on saatu aikaan.

Viime aikoina koulukeskustelun painopiste Ruotsissa on lipunut koulutuksen ja sukupuolen välisiin yhteyksiin. Vähän niin kuin salamana kirkkaalle taivaalle välähti tilasto vuodelta 2013, jonka mukaan maassa kirjoittautui yliopistoihin ja korkeakouluihin lähes 200 000 naista ja ”vain” 130 000 miestä. Asetelma 30 vuotta sitten oli aivan toinen: korkeimman opetuksen tyyssijat olivat selkeästi miehisiä linnakkeita. Lisäksi on havaittu, että naiset suorittavat selvästi todennäköisemmin loppututkinnon kuin miehet. Myös naisten loppuarvosanat ovat korkeampia kuin miehillä. Miten tässä näin kävi? Eikö 1960-luvullu asetettu tavoite tähdännyt sukupuolten tasa-arvoon? Miten kuitenkin miehet näyttävät jääneen koulutuksessa taka-alalle?

Ruotsi ei kuitenkaan ole mikään poikkeus, vaan sama trendi näkyy OECD:n tutkimusten mukaan muuallakin läntisessä maailmassa. Näyttää siltä, että kysymyksessä on suuri kulttuurinen muutos, jonka mittasuhteisiin aletaan vasta herätä, myös Suomessa. Käsillä olevaa muutosta voidaan verrata mittasuhteiltaan vielä suurempiin muutoksiin 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, jolloin yliopistoihin ja korkeakouluihin alkoi virrata opiskelijoita alemman keskiluokan ja työväenluokan piiristä. Huoli miesten määrän kutistumisesta koulutusmarkkinoilla on aito ja varteenotettava, vaikka ongelman esillä pitäminen ei olekaan seurausta halusta vallata takaisin miehiset linnakkeet; onhan jo pitempään lähes kaikissa länsimaissa ollut tavoitteena naisten aseman tasa-arvoistaminen niin koulutus- kuin työmarkkinoillakin. Miesten syrjäytyminen ja joissakin tapauksissa jopa marginalisoituminen on vakavasti otettava trendi, jonka saloja ei vielä täysin tunneta eikä ymmärretä. Hyviä selitysvaihtoehtoja on toki olemassa. On hyvä olla selvillä, missä vaiheessa miesten ja naisten väliset osaamis- ja taitoerot alkavat syntyä ja mistä ne johtuvat.

Ruotsin PISA-tulokset osoittavat, että heikoimman tuloksen lukutaidossa (äidinkieli), matematiikassa ja luonnontieteissä saaneista jotakuinkin 60 prosenttia on poikia. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan erot sukupuolten välillä oppimistuloksissa alkavat näkyä jo kolmannella luokalla levetäkseen edelleen yhdeksännelle luokalle tultaessa. Kuudessa vuodessa näyttää siis tapahtuvan paljon. Lukiossa poikien oppimistulokset pysyttelevät itsepintaisesti tyttöjen tulosten alapuolella. Tämän seurauksena pojilla on huonommat lähtökohdat koulutus- ja työmarkkinoilla. Pahimmillaan osaa poikia odottaa nuorisotyöttömyys, koulutusväylien pysyvä tukkeutuminen ja vieraantuminen yhteiskunnasta ja maailmasta. Tämä kuulostaa tutulta myös Suomessa, entisessä Nokialandiassa, jonne tuntuu pesiytyneen huonojen poliitikkojen näköalaton politiikka, demokratian alakulo eurohuuman laannuttua globaalin tehosekoittimen kierrosten kasvaessa.

Iät ajat on yksilöiden välisiä oppimis- ja osaamiseroja selitetty niin koulussa kuin yhteiskunnassa viittaamalla yksilöiden biologisiin eroihin. Jotkut vain saavat syntymässään ikään kuin luonnonlain välttämättömyydellä paremmat kognitiiviset edellytykset (geenit) kuin toiset. Nämä edellytykset tai determinantit ovat läsnä koko elinkaaren ajan ja ne määräävät, millaiseksi yhteiskunnallinen asemamme muodostuu. Taitaa kuitenkin olla niin, että enää vain harva tunnustautuu biodeterminismin kannattajaksi. Vielä harvempi rohkenee väittää, että miesten ja naisten väliset erot yhteiskunnassa, mm. tekninen ja yhteiskunnallinen työnjako, johtuisivat biologisesta sukupuolierosta. Tänä päivänä ymmärretään, että biologinen sukupuoli ei ole tuotettu, vaan syntymässä saatu, ja jolla on biologisesti määrittyviä seurauksia. Biologian ja sosiologian pitkässä kamppailussa yhteiskunnan rakenteiden ja toimintojen selittämisessä ja ymmärtämisessä sosiologia on vetänyt pitemmän korren.

Biologista sukupuolta tärkeämpi on sosiaalinen sukupuoli, jota jäsentävät monet kompleksiset määrittämiskuviot. Sosiaalinen sukupuoli on aina tuotettua. Se on historiallinen eli siihen liittyvät roolit, odotukset, tehtävät jne. muuttuvat yhteiskunnan muutosten mukana. Sosiaalisen sukupuolen määrittelyä ja hallintaa säätelee kunakin aikana vallalla oleva episteme (ajatus-, tieto- ja totuusjärjestelmä), joka puolestaan synnyttää tekniikoita, jotka viittaavat sukupuolisuuden hallintaan, sekä eetokseen, joka viittaa siihen, millaista sukupuolista käyttäytymistä, olemusta ja osaamista on kunakin aikana pidetty toivottuna ja tavoiteltavana. Kulttuuriset kuvat ja representaatiot tytöistä ja pojista ovat tuttuja, ja niiden tarkoitus on normaalistaa ja yhdenmukaistaa sukupuoli. Puhe nukkekodin äärellä viihtyvistä tytöistä viittaa vahvasti perinteiseen äiti- ja emäntämyyttiin. Kaikille tuttu, hyvin tilannesidonnainen tokaisu ”pojat ovat poikia” viittaa taas vanhaan miehiseen vapauteen, jonka normatiiviset rajat ovat epämääräiset ja jonka puitteissa sallitun alue pojille on suurempi tytöille.

Siitä huolimatta, että sukupuolten väliset raja-aidat ovat monella alueella hävinneet, ne tuntuvat pitävän pintansa toisilla alueilla. Sekä Ruotsissa että Suomessa on voitu todeta, että poikien motivaatio tehdä läksyjä on keskimäärin selvästi heikompi kuin tyttöjen ja vastaavasti innokkuus osallistua datapelaamiseen taas suurempi kuin tytöillä. Eroja on selitetty eri tavoin, mm. kehityseroilla – pojat kehittyvät myöhemmin kuin tytöt – pitämällä poikia luontaisesti taipuvaisempina omaksumaan teknistä osaamista vaativia tehtäviä kuin tytöt, poikien luontaisella tarpeella liikkua ja purkaa energiaa jne. Noille selityksille käy kuitenkin helposti niin, että itse ongelma häipyy näkymättömiin. Ettei vain olisi niin, että sukupuolikulttuurimme suosii käytänteitä, jotka sallivat pojille helpommin pelaamisen sekä tietsikalla että pelikentällä. Ikään kuin tulevien ”uroiden” pitäisi oppia ottamaan mittaa toisistaan kuin ammoisna aikoina, jos muukalainen sattui kävelemään ansapolulla vastaan? On mahdollista, että tasa-arvosta huolimatta poikia ja tyttöjä kasvatetaan edelleen jopa jyrkästikin eri tavalla. Taustalla voi olla kulttuurinen vitka: vanhat mies- ja naismallit hallitsevat edelleen mentaalista maailmaamme, vaikka niiden relevanssi on kovin heikko nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa: Sarista tulee silti sairaanhoitaja ja Ismosta insinööri.

Koulumaailma tuntuu kaikista yrityksistä huolimatta muuttuvan hitaasti. Sitä hallitsee edelleen teollinen järjestys (teollisesti organisoitu oppimistehdas) sille ominaisine tavoitteineen. Tosin ICT on ollut jo pari kymmentä vuotta tunkeutumassa kouluihin, kuitenkin vailla selkeää strategiaa. Tekniikkaa alkaa olla, mutta mitä sillä oikeastaan voitaisiin tehdä. Kiinnitetäänkö uudessa opetussuunnitelmassa riittävästi huomiota siihen, mikä oppilas on ja mitkä hänen tarpeensa ovat. Suunnitelma jää hauraaksi, jos sen tärkein ulottuvuus on pelkkä tulevaisuuspuhe ilman konkreettisiksi muuttuvia tavoitteita. Aika näyttää, millä tavalla oppilaan reaaliabstraktio muuttuu uuden perusopetuksen opetussuunnitelman (POPS) myötä. Ainakin tämän hetkinen reaaliabstraktio on syntynyt sellaisen ajatus-, tieto- ja totuusjärjestelmän puitteissa, joka ei vastaa nykyhetken saatikka tulevaisuuden vaatimuksia. Jokainen voi miettiä, hallitseeko koulun käytänteitä edelleen reaaliabstraktio, jonka mukaan hyvää oppilasta luonnehtii matala aktiivisuus, matala häirittävyys, korkea sinnikkyys, vähäinen varautuneisuus, optimistisuus ja hyväntuulisuus? Hän osaa pitää tunteensa kurissa, tekee koulutyönsä mielellään ja säntillisesti, saa hyviä numeroita ja hyvän päättötodistuksen, jolla hän pääsee tavoitteisiinsa tulevilla koulutusmarkkinoilla. Useimmiten hyvän oppilaan ehdot täyttää tyttö, selvästi harvemmin poika.

Niin tai näin, yhteiskunnassamme on käynnissä liikuntoja, jotka muuttavat olemassa olevia rakenteita ja asettavat koulutukselle uusia vaatimuksia. Uusissa opetussuunnitelman perusteissa puhutaan luonnollisesti kovalla äänellä perusopetuksen yhteiskunnallisista tehtävistä tarkoituksena edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Perusopetus kartuttaa inhimillistä ja sosiaalista pääomaa, siis osaamista, ihmisten välisiä kontakteja, vuorovaikutusta ja luottamusta. Ne edistävät yhdessä yksilöllistä ja yhteisöllistä hyvinvointia ja kehitystä, ehkäisevät eriarvoistumista ja syrjäytymistä sekä edistävät sukupuolten tasa-arvoa. Jokaista oppilasta autetaan tunnistamaan omat mahdollisuutensa ja rakentamaan oppimispolkunsa ilman sukupuoleen sidottuja roolimalleja. Edellä luetellut yhteiskunnalliset tehtävät on helppo allekirjoittaa. POPS:ssa on oma luku itsensä huolehtimisesta ja arjen moninaisista taidoista. Luvun voisi kiteyttää lyhyesti seuraavalla tavalla: tavoitteena on terve, raitis, tasapainoinen ja teknologiatietoinen asiakaskansalainen, joka kuluttaa kestävällä tavalla. Toisaalta tulevia aikuisia edellytetään adaptoitumaan uusiin ammatteihin, ryhmätoimintaan, projektityöskentelyyn ja verkostoitumiseen, työskentelemään itsenäisesti ja yhdessä järjestelmällisesti. Jonkinlaisena abstraktiotulemana ja eetoksena tästä näyttäisi piilevän ”verkostoitunut yrittäjäkansalainen”? Hyvä näin, mutta jostakin syystä koulun yksi funktio tuntuu jäävän pahasti taka-alalle. Koulu nimittäin seuloo tulevaisuudessakin sekä tytöt että pojat koulutus- ja työmarkkinoille riippumatta siitä, kuinka yleviä ihanteita koulutukselle asetetaan. OPS:n tehtävänä ei voi olla yhteiskunnallisen segregaation lisääminen, mutta onko kuitenkin harhaista kuvitella, että koulu onnistuisi noin vain kaventamaan sosiaalisia ja sukupuoleen liittyviä eroja?

Viimeaikaiseen koulukeskusteluun on tuomassa oman pikantin lisänsä viime vuonna ilmestyneeseen Liisa Keltikangas-Järvisen ja Sari Mullolan kirjaan Maailman paras koulu sisältyvät väittämät, jotka tiivistyvät kiteytykseen ”kympin tytöt ja seiskan pojat – luonnonlakiko?” Tekijöiden väittämät ovat kovia. Koulussa ei ole onnistuttu vaillinaisen tiedon takia ottamaan huomioon parhaalla mahdollisella tavalla lasten yksilöllisyyttä, vaikka sinänsä lasten yksilöllisyys on laajasti tunnustettu. ”Sen sijaan, että ymmärrettäisiin lasten olevan oikeasti yksilöitä omine erilaisine työskentelytyyleineen, heitä palkitaan ja rangaistaan temperamenttipiirteiden perusteella. Samoja temperamenttipiirteitä vieläpä arvostetaan eri tavalla tyttöjen ja poikien kohdalla.”

Koulun pitäisi olla ”sukupuolineutraali” ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun oppilaille kirjoitetaan päättöarvosanoja. Kuitenkin em. tutkijat väittävät, että tyttöjen ja poikien välinen ero kouluarvosanoilla mitattuna koulumenestyksessä on Suomessa yksi maailman suurimpia. Ero tyttöjen hyväksi näkyy kaikissa oppiaineissa, mutta erityisesti äidinkielessä. Odotuksen vastaisesti tyttöjen arvosanat ovat parempia myös matematiikassa. Asiantila on tunnettu ja tunnustettu jo kauan, mutta sille ei ole osattu tehdä mitään. Erojen selitykseksi on tarjottu milloin mitäkin, biologisista muuttujista kehityspsykologisiin tekijöihin. Mukana on ollut myös ideologisesti sävyttyneitä teesejä, joiden mukaan ei pitäisi puhua tytöistä eikä pojista vaan oppilaista. Ongelmat niin opetuksessa kuin arvioinnissakin poistuisivat tätä kautta. Mutta tutkimustulokset, olkoonkin, että ne vaativat vielä lisätutkimuksia ja vielä kriittisempää analyysia, osoittavat toista: tytöillä ja pojilla on eroja tyttöjen hyväksi koulumenestyksen arvioinnin mukaan. – Tässä yhteydessä on huomattava, että kysymys on keskimääräisyleistyksistä. Joukkoon mahtuu myös hyvin menestyneitä poikia ja huonosti menestyneitä tyttöjä.

Keltikangas-Järvinen kertoo, että oppiaineesta riippuen oppilaan luonteenpiirteet, ei osaaminen, tuottavat jopa puolesta numerosta lähes yhteen kokonaiseen numeroon oppilaiden arvosanaeroista. Ja nimenomaan pojat saavat järjestään huonompia arvosanoja kuin tytöt. Esimerkiksi matematiikassa temperamentin huomiotta jättäminen nostaa poikien arvosanat paremmiksi kuin tyttöjen. Kun vaikutus näkyy lähes kaikissa oppiaineissa, voi oppilaan saama keskiarvo olla jopa kokonaisen numeron huonompi kuin hänen todellinen taitotasonsa. Tällä on tietysti valtavasti merkitystä hakeuduttaessa peruskoulun jälkeen tuleville koulutusmarkkinoille. Lisäksi Keltikangas-Järvinen toteaa, että arvosanaerot eivät johdu siitä, että olisi olemassa jokin ”luonnon arpajaisissa” syntymälahjaksi saatu luonne tai temperamentti, jolla varustettuna oppiminen olisi parempaa. Koehenkilöiden anonymiteettiin perustunut kontrollitutkimus osoitti selvästi, että osaamiseroja ei ole.

Ei ole mikään salaisuus, kuten edellä oli jo puhetta, että opettajilla – ehkäpä myös vanhemmilla – on oma käsityksensä temperamentiltaan ihanteellisesta oppilaasta, joka istuu paikoillaan, on pääosin hyväntuulinen, joustaa ja sopeutuu muutoksiin ja jaksaa keskittyä tehtäviinsä. Tällainen oppilas saa sopivan temperamenttinsa ansiosta osaamistaan korkeamman arvosanan. Entäpä jos oppilas onkin aktiivinen, lyhytjännitteinen, helposti luovuttava, impulsiivinen harhailija? Hänen toimintatyylinsä on kaikkea muuta kuin voimassa oleva reaaliabstraktio tai hyväksi ja ”sallituksi” julistettu temperamentti tai luonne. Keltikangas-Järvisen mukaan opettajat näkevät pojat tyttöjä levottomampina, huonotuulisempina, mielialaltaan kielteisempinä, vetäytyvämpinä, lyhytjännitteisempinä ja keskittymiskyvyltään heikompina. Pojat siis vastaavat huonosti yleistä reaaliabstraktiota hyvästä oppilaasta, jossa vielä kietoutuvat yhteen perinteisen koulun ja yhteiskunnan sementoituneet representaatiot?

Jokainen koulussa työskentelevä voi aavistaa, kuinka herkällä alueella liikutaan, kun puhutaan temperamentin vaikutuksesta koulumenestyksen arviointiin. On mahdollista, että asiantilaa ei edes tiedosteta tai sitä jopa pidetään asiaankuuluvana. – Jokainen koulu on tulvillaan kertomuksia kilteistä ja ihanista tytöistä, mukavista pojista. – Kuitenkin paljon korostettu sosiaalisuus tai motivoituneisuuden helposti tunnistettava ilmeneminen ovat myös luonteenpiirteitä eivätkä luonteenpiirteet sinänsä ilmaise sitä, mitä niiden kantaja lopulta osaa. Nimittäin tutkijoiden mukaan ei voida osoittaa, että jokin nimetty toimintatyyli (temperamentti) olisi yksiselitteisesti paras, vaan oppiminen sujuu parhaiten silloin, kun ihminen voi opiskella itselleen luontevimmalla tavalla. Joitakin lupauksia siitä, että tulevaisuudessa toimintatyylien eroihin kiinnitettäisiin enemmän huomiota, on olemassa mm. uudistuneessa POPS:ssa, mutta toistaiseksi näyttää siltä, että kenties vielä pitkään tytöt hyötyvät poikia enemmän siitä, että heidän temperamentissa on koulun odotusten mukainen. Vastaavasti pojat kärsivät tyttöjä enemmän siitä, jos heidän temperamenttinsa poikkeaa koulun odotuksista.

Keltikangas-Järvisen ja Mullolan väittämät herättävät monenlaisia ajatuksia. Joissakin yhteyksissä heidän kirjaansa Maailman paras koulu on pidetty pelkkänä pamflettina, joka ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteerejä. Niin tai näin, kirja on merkittävä yhteiskunnallinen puheenvuoro, jota ei voida sivuuttaa.

Mutta kuka on lopulta oikeutettu määrittelemään tai abstrahoimaan hyvän oppilaan? Miten tuolle määrittelylle saadaan laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen hyväksyntä niin, että siitä todella tulee koulun toimintaa ohjaava reaaliabstraktio? Mikä tieto-, totuus- ja uskomusjärjestelmä hallitsee tällä hetkellä määrittelyä? On helppo havaita, että hyvän oppilaan abstraktio on vaihdellut historian kuluessa. Mitähän mahtaa globaalistuva maailma vaatia tulevilta aikuisilta, tytöiltä ja pojilta? Sitä sietää miettiä.

Mauno Hiltunen
FT, rehtori

← Takaisin