VIERAILIJALTA: Poika siinä kuin muutkin pojat

Afgaanipojan polku Ouluun

Afgaanipoika Yusuf asui maalla ja kävi kotikylänsä koulua ja välillä koraanikoulussa. 15-vuotias Yusuf on monilapsisen perheen keskimmäinen lapsi. Äiti elätti perhettä ompelijana. Yusufin isä oli kadonnut taisteluissa pari vuotta aikaisemmin. Yusuf tykkäsi pelata kavereiden kanssa fudista. Välillä piti auttaa äitiä sisarusten hoidossa ja toriostoksilla. Siskot auttoivat äitiä ruuan laitossa.

Yhtenä päivänä Yusufin kouluun tuli miehiä aseiden kanssa. Miehet uhkasivat, että kaikkien poikien pitäisi liittyä heidän joukkoonsa. Miehet puhuivat pahaa muista alueella toimivista ryhmistä.

Yusufin äiti päätti, että Yusufin pitää lähteä pakoon ennen kuin miehet tulevat takaisin. Sukulaiset keräsivät rahaa salakuljettajan järjestämään matkaan. Alkoi pitkä ja monivaiheinen rekkamatka muiden pakenevien kanssa.

Lopulta Yusuf päätyi Iraniin, missä hän teki rakennustyömaalla raskasta ja pitkää päivää, josta maksettiin vähän palkkaa. Iraniin olisi ollut vaikea jäädä, koska afgaaneja syrjittiin eikä ollut mahdollista olla laillisesti maassa. Yusuf onnistui säästämään rahaa ruokaan ja jatkomatkaan.

Matka jatkui, mutta yllättäen salakuljettajat jättivät Yusufin ja muita afgaaneja Turkin rajalle, missä heidät ryöstettiin. Myöhemmin rannikolla Yusuf näki meren ensimmäistä kertaa. Noustessaan laivaan Yusuf tajusi, että on menossa jonnekin tosi kauas. Äidin ikävä ja huoli sairaasta isoveljestä olivat koko ajan mielessä.

Noin puolen vuoden kuluttua kotikylästä lähdön jälkeen Yusuf saapui monen sattuman kautta Suomeen, josta ei tiennyt etukäteen mitään. Yusuf majoitettiin alaikäisille turvapaikanhakijoille tarkoitettuun ryhmäkotiin Espoossa. Yusuf jakoi huoneen viiden muun erimaalaisen nuoren kanssa. Yusufista tuntui hyvältä, kun työntekijät kysyivät mitä kuuluu ja miten voit, ja hän sai lämmintä ruokaa.

Yusufille kerrottiin, että Suomeen on tullut tavallista enemmän turvapaikanhakijoita ja että sen takia on niin täyttä, että hänet siirretään pian ryhmäkotiin toiseen kaupunkiin Ouluun, Pohjois-Suomeen. Kerrottiin myös, että turvapaikkahakemuksen käsittely voi kestää suuren tulijamäärän takia pitkään. Nyt pitää odottaa kärsivällisesti eikä vielä voi tietää, saako jäädä tänne.

Yusufilla on ollut tapaamisia ja haastatteluja sosiaalityöntekijän, poliisin, terveydenhoitajan ja lakimiehen kanssa. Yusuf on alkanut toipua kokemastaan ja saanut puhelinyhteyden äitiin. Yusuf ei halua huolestuttaa äitiä eikä kerro nukkumisvaikeuksistaan. Yusuf kertoo, että on aloittanut suomen kielen kurssin, päässyt uimarannalle, oikean fudisseuran treeneihin ja syönyt ekan kerran ravintolassa.

Yusuf ei vielä ole tavallisessa koulussa. Hän haluaisi saada suomalaisia kavereita, kaipaa tekemistä ja muuta ajateltavaa. Työntekijät ovat kertoneet erilaisista harrastuksista, se kuulostaa kivalta, mutta aloittaminen jännittää. Yusuf tietää, ettei luultavasti voi saada perhettään Suomeen, mutta tulevaisuuden toivoa tuo haave rakennusalan opinnoista. Niille taidoille olisi käyttöä Suomessa ja kotimaan uudelleen rakentamisessa.

Teksti: projektipäällikkö Anna Mikkonen
Kuva: projektityöntekijä Tiuku Pennola

/ Vauvaperhe turvapaikanhakijana –projekti, Ensi- ja turvakotien liitto