JAA

VIERAILIJALTA: Ahdistava yksinäisyys

Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja. Useimmilla meistä on tarve jakaa kokemuksia toisen ihmisen kanssa, tuntea kuuluvuutta johonkin ryhmään, tulla kohdatuksi, kuunnelluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olemme. Positiiviset ja vastavuoroiset ihmissuhteet lisäävät hyvinvointia ja edistävät terveyttä.

Kuitenkin noin joka kymmenes suomalainen lapsi, nuori ja nuori aikuinen kokee vakavaa, kroonista yksinäisyyttä. Ajoittaista yksinäisyyttä kokee suuri osa – joidenkin arvioiden mukaan jopa 70% – lapsista ja nuorista. Yksinäisyys on negatiivinen, ei-toivottu kokemus. Yksinäisyyden kokeminen on eri asia kuin yksin oleminen. Yksin oleminen on vapaaehtoista ja toivottua, siihen liittyy valinnan mahdollisuus – tänä iltana haluan olla yksin, huomenna vietän aikaa toisten kanssa. Yksinäisellä ihmisellä samanlaista valinnan mahdollisuutta ei ole olemassa. Ei ole ketään kelle soittaa ja pyytää viettämään aikaa yhdessä. Yksinäisyyden kokemisella voi erityisesti pitkään jatkuessaan olla vakavia terveyttä ja hyvinvointia heikentäviä seurauksia.

Viimeistelen parhaillaan väitöskirjatutkimustani, jossa olen tutkinut pohjoissuomalaisten miesten ja naisten yksinäisyyttä lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen sekä tilasto- että haastatteluaineistojen avulla. Tutkimukseen haastateltiin sellaisia nuoria aikuisia, jotka ilmoittivat yläkouluaikoinaan olleensa erittäin yksinäisiä.

Tutkimustulosteni pohjalta yksinäisyys näyttäytyy vaikeana, moniulotteisena kokemuksena, jonka syntymiseen vaikuttavat monet toisiinsa kietoutuneet ja kasautuvat subjektiiviset, sosiaaliset, tilanteiset, kontekstuaaliset ja sosiokulttuuriset tekijät. Yksinäisyyden kokemisen vakavuus ja intensiteetti myös näyttää vaihtelevan elämänkulussa, haastateltujen nuorten aikuisten yksinäisyys kulki kuutta erilaista polkua pitkin. Pitkäänkin jatkunut yksinäisyys saattoi lievittyä ajoittain, tai loppua kokonaan.

Yhteistä vakavaa pitkäkestoista yksinäisyyttä kokeville oli kouluaikoina koettu ryhmän ulkopuolelle sulkeminen ja tähän kietoutuvat muut moninaiset kouluväkivallan kokemukset. Haastateltuja oli aktiivisesti vältelty, pilkattu, heidän kanssaan ei oltu haluttu tehdä ryhmätöitä, eikä kukaan halunnut olla heidän kaverinsa. Samanaikaisesti yksinäiset syyttivät yksinäisyydestään itseään. Tutkimukseen haastatellut nuoret aikuiset miehet luettelivat tekijöitä, jotka he kokivat erottaneen heidät muista luokan pojista kouluaikoinaan. He kuvasivat itseään liian hiljaisiksi sekä syrjään vetäytyneiksi ja pohtivat kuinka heidän olisi pitänyt olla kouluaikoinaan jollakin tapaa erilainen; reippaampi, äänekkäämpi, liikunnallisempi ja suositumpi. Ulossulkemisen syyt ja kouluväkivallan kokemukset liittyivät usein siihen, että poika poikkesi jollakin tapaa koululuokkaan rakentuneista kulttuurisista järjestyksistä ja käytänteistä, erityisesti sukupuolittuneista, (hetero)normatiivisista tavoista olla poika. Pitkään jatkunut vältteleminen, syrjintä ja muut kouluväkivallan kokemukset johtivat hankalaan yksinäisyyden kierteeseen, jota vakavimmillaan seurasi itsetuhoisuutta ja masennusta. Vasta ulkopuolinen apu katkaisi kierteen ja samalla yksinäisyydenkin kokeminen alkoi lieventyä ja myös loppua. Samankaltainen dynamiikka näkyi myös haastateltujen naisten kokemuksissa.

Tutkimuksessa havaittiin myös toisenlainen yksinäisyyden polku, joka ei ollut merkittävästi lieventynyt nuoreen aikuisuuteen tultaessa. Syinä nuorten aikuisten naisten ja miesten yksinäisyyteen olivat kavereiden ja parisuhteen puute sekä yksinasuminen. Usein paikkakunnan vaihdokset hankaloittivat uusien sosiaalisten suhteiden solmimista. Erään miehen kohdalla yksinäisyyden kokemus kietoutui työttömyyteen. Hän tunsi painetta ja sitä seurannutta ahdistusta siitä, että ei noussut joka aamu töihin. Hänelle viikonloput olivat hankalia; tuntui, että perjantai- tai lauantai-iltaisin pitäisi lähteä jonnekin, tehdä jotakin muiden ihmisten kanssa. Jälleen sosiaaliset ja kulttuuriset normit liittyen niin sosiaalisiin suhteisiin kuin vapaa-ajanviettotapoihinkin ja näyttivät syventävän yksinäisyyden kokemista. Yksinäisyyttä syvensi oman tilanteen vertailu muihin; tässä elämänvaiheessa minun pitäisi olla sosiaalisempi, minulla pitäisi olla enemmän ystäviä, minulla pitäisi olla jo vakituinen työpaikka auto, asunto, avioliitto ja perhe.

Moniulotteisen yksinäisyyden lievittämiseen ei ole olemassa yksinkertaista ratkaisua. Koulu on keskeinen yksinäisyyden kokemisen paikka – yksinäisyyden kokemisen syventymistä voitaisiin ennaltaehkäistä pitämällä huolta hyvästä ja turvallisesta kouluilmapiiristä, kehittämällä sosiaalisia taitoja, opettamalla myötätuntoa ja painottamalla sitä, että jokaisella on oikeus olla itsensä. Opettajan on hyvä tuntea koululuokan sosiaaliset järjestykset ja hierarkiat ja puuttua kouluväkivaltaan ja kaverisuhdeongelmiin yhteistyössä oppilaiden, vanhempien ja muiden koulun ammattilaisten kanssa. Sosiaalinen media voi myös tarjota monenikäisille mahdollisuuden päästä eroon yksinäisyydestä. Liittymällä sosiaalisen median ryhmään, jossa on saman henkisiä ihmisiä tutustumisen muihin voi aloittaa pienin askelin.

Tutkimukseen haastattelut kuitenkin painottivat, että hyvin keskeistä olisi tarjota nuorille ja nuorille aikuisille matalan kynnyksen turvallisia ajanviettopaikkoja jonne kuka tahansa uskaltaa tulla omana itsenään ja jossa voi tavata muita ihmisiä kasvotusten. Oulun Poikien talo on tällainen paikka, jonka toimintaan ovat tervetulleita 12-28-vuotiaat pojat ja nuoret miehet. Poikien talon työotteen ja yhteisen monipuolisen tekemisen kautta kuulumisen tunnetta ja luottamuksellisia ja turvallisia sosiaalisia suhteita toisiin aletaan rakentamaan ja vahvistamaan. Poikien talolla pojat ja nuoret miehet kohdataan aidosti. Tämä on yksi yksinäisyyden lievittymisen avaintekijöistä.

Anna Reetta Rönkä
tohtorikoulutettava Oulun yliopistosta

← Takaisin