VIERAILIJALTA: Irti häpeän kahleista
Pohdiskeltuani pitkään poikien ja miesten elämää äitinä, puolisona, opettajana ja tutkijana tajutakseni jotain poikana tai miehenä olemisesta ja sen haasteita, ymmärsin maskuliinisuuden jälkien johtavan aina samalle sylttytehtaalle: häpeän pelkoon omasta haavoittuvuudesta ja riittämättömyydestä. Teemu käsitteli aiemmassa lokissa sukupuoliin kohdistuvia stereotyyppisiä odotuksia, joita pojilta ja tytöiltä vaaditaan. Kulttuurissamme miehekkäänä pidetään tunteiden hallintaa, voittamista, riskinottoa, väkivaltaa, valta-asemaa, heteroseksuaalisuutta, itseluottamusta, eron tekemistä feminiinisenä pidettyyn, homoseksuaalisuuden halveksuntaa ja statustavoittelua. Vaikka maskuliinisuus ja sen ideaalit muuttuvat ja elävät jatkuvasti ja niihin vaikuttavat paikalliset ja kulttuuriset arvostukset, nämä ideaalit vaikuttavat poikiin ja miehiin edelleen: niihin on otettava kantaa omassa elämässään, halusi tai ei.
Jos ei ’pidä itteään miehenä’ eli toisin sanoen rakenna maskuliinisuuden panssaria uskottavasti, herää pelko siitä, että joku näkee itsessä jotain, joka osoittaisi pojan tai miehen olevan jollain tapaa heikko. Ja heikkous on maskuliinisuuden näkökulmasta halveksittavaa. Minusta asian pitäisi olla päinvastoin: haavoittuvuuden osoittaminen on syvästi inhimillistä ja tekee ihmisestä helposti rakastettavan. Säröistä valo pääsee sisään. Vaatii suurta rohkeutta astua esiin omana itsenään ja tulla näkyväksi, koska se samalla altistaa epäonnistumiselle ja häpeän tunteelle. Tätä Tommy Hellsten tarkoittaa toitottaessaan tuotannossaan, että vahvuus piilee heikkouden hyväksymisessä. Näkyväksi tuleminen edellyttää sitä, että on saanut kokemuksia hyväksytyksi tulemisesta myös heikkoina hetkinä, ja se on puolestaan edellytys sille, että omanarvontunto kestää muiden arvostelun: minä saan olla minä, eikä ole minun ongelmani, jos se ei jollekin kelpaa.
Kasvavilla nuorilla häpeänsietokyky on vasta kehittymässä. Meidän kasvattajien tehtävänä on tukea lapsiamme näkyväksi tulemisen prosessissa ja hyväksyä lapsi myös silloin, jos hän ei osoita tosipojan elkeitä tai mahdu kiltin tytön muottiin. Poikakin saa olla peloissaan ja haavoittuvainen. Häpeä liitetään pelkoon, sen näyttämiseen ja haavoittuvuuden osoittamiseen. Häpeän tunne kouraisee identiteettiä syvältä. Se jättää polttomerkin sieluun, minuuteen. Häpeä määrittää minuuteni arvoa. Syyllisyys on eri asia; se on katumusta väärästä teosta. Nämä kaksi asiaa tulisikin opettaa jo lapsille: minä en ole huono, vaikka tein väärin, mutta kannan vastuun teostani. Eikä epäonnistuminen maskuliinisuuden ideaalien tavoittelussa ole huono homma; se voi olla itse asiassa tie vapauteen epärealististen odotusten puristavista kahleista.
Hyväksymällä ihmisyyteen kuuluvat puolet tunteiden näyttämisestä aina häviämisen sietämiseen ja haavoittuvuudelle alttiiksi asettumiselle, kasvamme täyteen mittaamme ihmisinä. Jos kiellämme toisen puolen, jäämme kielletyn tai tukahdutetun puolemme vangeiksi ja energiamme kuluu sen aisoissa pitämiseen. Haluaisinko elämänkumppanikseni miehen, joka täyttää maskuliinisuuden ideaalit? En haluaisi, koska en halua olla yksin ja niin käy, jos kumppanini on päättänyt jäädä yksin oman valurautapanssarinsa taa. Mieluummin jaan elämäni puolison kanssa, joka on niin rohkea, että uskaltaa olla haavoittuva ja inhimillinen. Saman haasteen kanssa kamppailen itsekin, mutta naiseuteen kohdistuvien odotusten puristuksessa. Oli iso oivallus tajuta, että miehet ja naiset juoksevat häpeää karkuun eri tavoin. Minä naisena olen kokenut häpeää ja riittämättömyyttä siitä, etten ole täydellinen äiti, työntekijä enkä täydellisen kaunis nainen. Näiden lisäksi pitäisi olla vielä täydellinen suorittaja vaatimattomasti, niin ettei minua vain pidetä muita parempana.
Ihmiseksi kasvaminen on haastavaa sukupuoleen liitettyjen odotusten paineessa. Meidän kannattaisi opetella sietämään häpeää, puhumaan siitä ja sen aiheuttajista avoimesti. Opetellaan kääntymään toisiamme kohti, mutta ei miekat tai meikkipussit tanassa, vaan kädenojennuksen kera. Kirjassaan Uskalla haavoittua Brené Brown kertoo, miten naiset anelevat miehiään näyttämään haavoittuvuutensa, mutta paradoksaalisesti ainakaan kaikki naiset eivät kestä miehen haavoittuvuutta. Onkin hyvä tarkastella omia asenteitaan; on usein myös niin, että toisessa ei kestä piirteitä, mitä ei itsessään hyväksy. Tämän tiedostaminen voi olla avain muutokselle. Vanhempina olemme myös esimerkkinä lapsillemme. Mielestäni arvokkain perintö, minkä voimme lapsillemme jättää, on hyväksyä oma haavoittuvuutemme ja epätäydellisyytemme. Sitä kautta pystymme hyväksymään myös lapsen haavoittuvuuden ja opettamaan häpeänsietokykyä. Mitäpä jos seuraavan kerran kun täydellisyydentavoittelija myöhästyy koulusta tai töistä, tai poika tulee torjutuksi uskallettuaan kertoa ihailemalleen tytölle tunteistaan, pitäisimmekin bileet ja juhlisimme suurta uskallusta?
Sari Manninen
KT, suunnittelija
Suomen Vanhempainliitto